» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
A on syntynyt avioliiton ulkopuolella 24.5.1961. B oli tehnyt lapsen elatusta koskevat sopimukset A:n äidin kanssa vuosina 1961, 1976 ja 1978, mutta ei ollut tunnustanut isyyttään eikä ollut missään vaiheessa pitänyt yhteyttä A:han. Vaikka A oli jo lapsena saanut tietää, ettei hän ollut isäpuolensa lapsi, hänelle ei pyynnöistä huolimatta ollut kerrottu biologisen isänsä henkilöllisyyttä. Kotona aihetta oli pidetty sopimattomana. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän oli turhaan yrittänyt hankkia tietoa isästään muun muassa viranomaisrekistereistä. A oli saanut kuulla vasta isäpuolensa hautajaisten jälkeen keväällä 2007, että B olisi hänen isänsä. Pian tämän jälkeen A oli ottanut yhteyttä B:hen. He olivat tavanneet toukokuussa 2007, jolloin B oli antanut verinäytteet DNA-tutkimusta varten. Kansanterveyslaitoksen lausunnon mukaan B on 99,9 prosentin todennäköisyydellä A:n isä. Koska B ei ole tunnustanut isyyttään, A on nostanut kanteen isyyden vahvistamiseksi. A on tuolloin ollut 46- ja B 72-vuotias. B on vaatinut kanteen hylkäämistä sillä perusteella, että kanne on nostettu vasta isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa tarkoitetun, 1.10.1981 päättyneen viiden vuoden määräajan jälkeen. B on esittänyt, että hänellä on oikeus luottaa siihen lain mukaiseen tilanteeseen, joka oli syntynyt laissa säädetyn määräajan päättyessä. Kysymys on ensi sijassa siitä, estääkö kyseisen kanneajan päättyminen isyyden vahvistamisen tässä tilanteessa, jossa lapsi ei kanneaikana ole saanut tietää oletetun isänsä henkilöllisyyttä.
Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja lausumillaan perusteilla vahvisti, että B on A:n isä. Hovioikeus totesi, että A oli yrittänyt saada äidiltään, sukulaisiltaan ja useilta viranomaisilta tietoa isänsä henkilöllisyydestä, siinä kuitenkaan onnistumatta. A oli ensimmäisen kerran ollut yhteydessä viranomaiseen tässä tarkoituksessa jo vuonna 1980 tai 1981. Asiassa ei ollut käynyt ilmi, että B:n mahdollinen isyys olisi ollut viranomaisteitse muutoin kuin lastensuojeluviranomaisten hallussa olleista elatusapusopimuksista selvitettävissä. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, ettei A:lla 1.10.1981 mennessä ollut ollut todellisia mahdollisuuksia nostaa kannetta isyyden vahvistamiseksi. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin viiden vuoden määräaikaa oli perusteltua jättää soveltamatta asiassa, jossa todellista mahdollisuutta selvittää isän henkilöllisyyttä ei ennen 1.10.1981 ollut ollut.
Isyyslain 22 §:n mukaan lapsella on oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta. Isyyslaissa ei ole säännöstä siitä, että isyyden vahvistamista koskeva kanne olisi nostettava määräajassa. Sitä vastoin isyyslain voimaanpanosta annetun lain (voimaanpanolaki) 7 §:n 2 momentin mukaan lapsen, joka on syntynyt ennen 1.10.1976 voimaan tullutta isyyslakia, on pantava isyyden vahvistamista koskeva kanne vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Kyseisen lainkohdan mukaan kannetta ei myöskään saa nostaa miehen kuoltua. Korkein oikeus katsoo, että A:n nostaman isyyskanteen hylkääminen voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin nojalla olisi perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain ja sen 10 §:ssä turvatun yksityiselämän suojaa koskevan säännöksen kanssa. Kanneaikaa koskeva säännös tulee siis jättää tässä tapauksessa soveltamatta.
Korkein oikeus ei muuttanut hovioikeuden tuomion lopputulosta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa