» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Velkojien saatavien turvaamiseksi A:n omaisuutta oli määrätty pantavaksi takavarikkoon vuonna 1999, ja takavarikon täytäntöönpanemiseksi toimitettiin viisi ulosottoselvitystä. Samaan aikaan oli vireillä tutkinta rikosasiassa, jossa A:n epäiltiin syyllistyneen velallisen petokseen salaamalla omaisuuttaan vuonna 1995 tehdyssä ulosottoselvityksessä. A:lla kuitenkin katsottiin olleen oikeus jättää ilmoittamatta jo vuonna 1995 omistamansa yhtiöt uusissa ulosottoselvityksissä, koska ilmoittamalla ne hän olisi joutunut myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. A oli kuitenkin jättänyt ilmoittamatta myös vuonna 1999 perustetun yhtiön osakekannan, jonka hän omisti. Tuolle yhtiölle oli A:n vanhojen yhtiöiden kautta siirretty A:n ennen vuotta 1995 syntynyt saatava. Kysymys oli siitä, oliko A uuden yhtiön salatessaan syyllistynyt törkeään velallisen petokseen.
Käräjäoikeus
Käräjäoikeus katsoi, että A oli ollut syytetyn asemassa vuonna 1995 tapahtuneeksi epäillyn velallisen petosrikoksen osalta, ja näin ollen A:lla oli ollut ihmisoikeussopimusten perusteella oikeus kieltäytyä antamasta tietoja ulosottomenettelyssä. Käräjäoikeus totesi myös, että rikoksesta epäilty ei ole velvollinen pysymään totuudessa. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että rikoksesta epäillyn velallisen oikeus kieltäytyä antamasta ulosottomenettelyssä tietoja ei kuitenkaan oikeuta häntä antamaan valheellisia tietoja, vaan ulosottovelallinen on velvollinen ulosottomenettelyssä antamaan totuudenmukaiset tiedot ulosoton kannalta merkityksellisistä seikoista. Näin ollen A, joka oli antanut tietoja ulosottomenettelyssä, ei voinut vedota itsekriminointisuojaan syytteen hylkäämiseksi. Käräjäoikeus joka tapauksessa hylkäsi syytteen A:ta vastaan, sillä se katsoi jääneen näyttämättä, että A olisi ollut syytteessä mainittujen omaisuuserien todellinen omistaja tai että hän olisi antanut ulosottoselvityksissä vääriä tai harhaanjohtavia tietoja.
Hovioikeus
Syyttäjä sekä asianomistajat valittivat tuomiosta Hovioikeuteen. Hovioikeus katsoi, että menettelyssä oli kysymys yhdestä törkeästä velallisen petoksesta ja että rikoksen vakavuuden ja siitä ilmenevän A:n syyllisyyden perusteella oikeudenmukainen rangaistus olisi 3 vuotta 6 kuukautta vankeutta. Oikeudenkäynnin keston johdosta hovioikeus kuitenkin kohtuullisti rangaistuksen 2 vuodeksi vankeutta, joka määrättiin ehdottomana.
Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Eeva Perho katsoi rangaistuksen mittaamisen osalta, että A:n ulosottoselvityksissä yhtiöistä antamien tietojen ja vastausten välillä oli sisällöllinen ristiriita, joka ulosottomiehen olisi tullut lisäkysymyksillä pyrkiä selvittämään. Lisäksi tuomittavaa rangaistusta oli hovioikeudenneuvoksen mielestä kohtuullistettava oikeudenkäynnin pitkittymisen johdosta 1 vuoden ja 1 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä yhdyskuntapalveluun.
Korkein oikeus
Valituslupa myönnettiin niiltä osin, että Korkein oikeus vastasi kysymyksiin ensiksi siitä, oliko A saanut ulosottoselvityksissä jättää ilmoittamatta hovioikeuden tuomiossa mainitut omaisuuserät ja oikeustoimet sillä perusteella, että hän olisi saattanut joutua myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen tuolloin vireillä olleessa velallisen petosta koskevassa esitutkinnassa (itsekriminointisuoja), sekä toiseksi siitä, oliko A hovioikeuden hänen syykseen lukemalla menettelyllä syyllistynyt rangaistavaan tekoon. Korkein oikeus totesi, ettei A ole syyllistynyt velallisen petoksena rangaistavaan menettelyyn antaessaan hovioikeuden virheellisiksi ja harhaanjohtaviksi toteamia tietoja määräysvallastaan näissä yhtiöissä Korkein oikeus totesi myös, ettei A ole syyllistynyt velallisen petoksena rangaistavaan menettelyyn myöskään oikeustoimien osalta.
Korkein oikeus seuraavaksi vetosi ratkaisukäytäntöönsä itsekriminointisuojasta, jonka perusteella rikoksesta epäilty ei ole velvollinen myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen, vaan hänellä on oikeus vaieta seikoista, jotka voivat aikaansaada häneen kohdistuvan syytteen vaaran tai joita voidaan käyttää näyttönä hänen syyllisyydestään. Vaikka periaatteen keskeisimmät soveltamisalueet ovat rikoksen esitutkinta ja rikosoikeudenkäynti, voi se voi tulla sovellettavaksi muissakin yhteyksissä, kuten velkojen pakkotäytäntöönpanoa koskevassa menettelyssä. Korkein oikeus myös vetosi Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön, joka sen mukaan osoittaa, että kysymys vaitiolo-oikeuden olemassaolosta on ratkaistava tapauskohtaisesti kokonaisharkinnan perusteella kiinnittämällä huomiota muun muassa epäillyltä vaadittavien tietojen ja rikosasian väliseen asialliseen yhteyteen ja yhteyden läheisyyteen.
Korkeimman oikeuden mukaan arvioitaessa sitä, miten läheisesti tiedot liittyvät siihen rikokseen, josta henkilöä epäillään, lähtökohtana on pidettävä sitä, että epäillyllä ei ole velvollisuutta antaa sellaisia tietoja, joiden hän voi perustellusti arvioida vaarantavan tai heikentävän omia puolustautumismahdollisuuksiaan. A:n tapauksessa Korkein oikeus kuitenkin katsoi yhden osakekannan osalta, että ulosottoselvitykseen liittynyt rikostutkinta ja A:n ilmoitusvelvollisuus ulosottoselvityksessä koskivat eri seikkoja, ja näin ollen A on tältä osin syyllistynyt törkeään velallisen petokseen. Muilta osin syyte hovioikeuden A:n syyksi lukemasta menettelystä hylättiin. Korkein oikeus katsoi, että oikeudenmukainen rangaistus olisi lähtökohtaisesti 1 vuosi 8 kuukautta vankeutta, mutta rangaistusta on oikeudenkäynnin viivästymisen perusteella alennettava siten, että rangaistukseksi määrätään yksi vuosi vankeutta. A:n näin ollen tuomittiin törkeästä velallisen petoksesta yhden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, ja syytteet hylättiin muilta osin.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa