» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Korkeimman oikeuden tapauksessa KKO:2002:86 oli kysymys tuomitsemisessa tapahtuneesta virheestä aiheutuneesta vapaudenmenetyksestä maksettavasta korvauksesta. Tapauksessa A:lle oli tuomittu uusi yhteinen rangaistus. Tuomion määräämisessä oli kuitenkin tapahtunut virhe. Uudesta yhteisestä rangaistuksesta A olisi suorittanut 30.3.1998 kaksi kolmannesta, eli hänen olisi kuulunut tuolloin päästä ehdonalaiseen vapauteen. A kuitenkin päästettiin ehdonalaiseen vapauteen vasta 16.7.1998, joten hän haki korvausta vapauden menetyksen johdosta valtiolta 30.3.1998-16.7.2018 väliseltä ajalta. Asiaa käsiteltiin ensimmäiseksi Helsingin käräjäoikeudessa. Käräjäoikeuden jälkeen asia eteni Helsingin hovioikeuteen, jonka jälkeen valtio valitti asiasta korkeimpaan oikeuteen.
A nosti kanteen valtiota vastaan sen vuoksi, että hän katsoi joutuneensa aiheettomasti suorittamaan vankeusrangaistusta 107 päivän ajan. Valtio ei ollut väittänyt, että tuomiota määrättäessä ei olisi tapahtunut virhettä. A vaati kanteessaan valtiolta aiheettoman vapauden menetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä 107 000 markkaa sekä ansionmenetyksestä 6872 markkaa viivästyskorkoineen. Valtio vastasi A:n kanteeseen kiistäen kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Valtion mukaan A:lla ei ollut syyttömästi vangituille tai tuomituille valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetussa laissa tarkoittettua perustetta saada korvausta valtion varoista, koska A:lla ei ollut ehdotonta oikeutta päästä ehdonalaiseen vapauteen 30.3.1998. Valtion mukaan kysymys oli laskennallisesta perusajankohdasta. Valtio ei myöskään pitänyt korvauksen maksamista kohtuullisena. Valtio myös vetosi siihen, että jos A:lle tuomitut rangaistukset olisi alunperin yhdistetty oikein, olisi ollut todennäköistä, että kokonaisrangaistuksen kesto olisi muodostunut pidemmäksi.
Käräjäoikeus katsoi asiassa, että A:lla olisi ollut oikeus saada perusteltu ratkaisu hänen ehdonalaiseen vapauteen päästämisestä jo 30.3.1998 ja, koska tällaista ratkaisua ei ollut annettu A:n pitämiselle vankilassa 30.3-16.7.1998 välisenä aikana ei ollut laillista perustetta. Tästä johtuen käräjäoikeus velvoitti valtion maksamaan A:lle korvausta kärsimyksestä 700 markkaa päivältä, joten kokonaissummaksi muodostui 81 772 markkaa viivästyskorkoineen.
Valtio valitti asiasta hovioikeuteen ja A puolestaan vaati valituksen hylkäämistä. Hovioikeus katsoi asiassa, että ehdonalaiseen vapauteen pääsemisen viivästyminen johtui virheellisestä rangaistuksen määräämisestä. Hovioikeuden mukaan A:n ehdonalaista vapauttamista ei voitu edes harkita 30.3.1998, eikä A siten myöskään saanut vapauttamisesta kielteistä päätöstä. Asiassa ei hovioikeuden mukaan ollut myöskään esitetty rangaistuksen täytäntöönpanosta annetun lain tai oikeusministeriön määräyksessä tarkoitettuja tai muita erityisiä syitä, joiden vuoksi A ei lain tai oikeusministeriön määräyksessä tarkoitetun vankeinhoidollisen keskinkertaisuuden vuoksi olisi voinut päästä ehdonalaiseen vapauteen maaliskuussa 1998. Hovioikeus katsoi, että A voitiin rinnastaa syyttömästi vangittuun tai tuomittuun henkilöön, jolle maksetaan korvausta valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain mukaan. Hovioikeus ei myöskään pitänyt merkittävänä sitä, että kokonaisrangaistus olisi voinut olla pidempi, jos tuomio olisi määrätty alunperin oikein. Hovioikeuden mukaan asiassa ei myöskään ollut tullut esille sellaisia seikkoja, joiden vuoksi korvauksen määräämistä ei voitaisi pitää kohtuullisena.
Hovioikeus kuitenkin päätyi alentamaan käräjäoikeuden määräämää korvausta 300 markkaan vuorokaudessa. Hovioikeuden määräämä korvaus oli suuruudeltaan 38 972 markkaa. Hovioikeus piti korvausta alentavana seikkana sitä, että A ei ollut suorittanut rangaistusta yli tuomion kokonaispituuden. Korvausta korottava seikka puolestaan oli A:n vapauden menettämisen pituus.
Valtiolle myönnettiin asiassa valituslupa korkeimpaan oikeuteen. Valtio vaati valituksessaan tuomion kumoamista ja kanteen hylkäämistä sekä toissijaisesti korvauksen alentamista 25 000 markkaan. A vastasi valitukseen vaatien valituksen hylkäämistä.
Korkein oikeus päätyi siihen ratkaisuun, ettei hovioikeuden ratkaisua muuteta. Korkeimman oikeuden mukaan A:n olisi tullut päästä ehdonalaiseen vapauteen 30.3.1998, jos asiassa ei olisi tapahtunut virhettä. Korkein oikeus totesi perusteluissaan, että vaikka laissa ei ole säännöksiä tällaisen tilanteen varalta, on syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain tarkoituksena korvata aiheeton vapauden menettäminen. Tämän vuoksi korvauksen saamisen edellytykset täyttyvät tapauksessa, vaikka A on 30.3.-16.7.1998 suorittanut rangaistustaan eikä rangaistuksen kokonaismäärä ole ylittynyt. Korkein oikeus katsoi, että A:lla on oikeus saada korvausta aiheettomasta vapauden menetyksestä ja piti hovioikeuden määräämää summaa kohtuullisena.
Kaikkien oikeusasteiden perusteluista voidaan päätellä, että tällaisessa tapauksessa ei ole merkitystä sillä, minkä pituiseksi rangaistus olisi muodostunut, jos rangaistuksen määräämisessä ei olisi tapahtunut virhettä. Voidaan myös päätellä, että syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annettua lakia on tulkittava laajasti, jotta vapauden menettäneitä ei kohdeltaisi eriarvoisesti.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa