» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
A:ta syytettiin neljästä törkeästä velallisen petoksesta sillä perusteella, että hän oli ulosotto- ja konkurssimenettelyissä jättänyt ilmoittamatta omaisuuttaan. B:tä syytettiin avunannosta näihin rikoksiin. Syyte A:ta vastaan hylättiin osaksi itsekriminointisuojan perusteella. Kysymys siitä, ulottuiko itsekriminointisuojan vaikutus myös avunantajaan B:hen.
Käräjäoikeus tuomitsi A:n neljästä törkeästä velallisen petoksesta ja hänen syykseen samalla luetuista muista rikoksista ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja B:n avunannosta neljään törkeään velallisen petokseen ehdolliseen vankeusrangaistukseen.
Hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen hänen syykseen luettuihin neljään törkeään velallisen petokseen ja B:n ryhtyneen käräjäoikeuden tuomiossa kerrottuun näennäiseen ositukseen ja tällä menettelyllään syyllistyneen avunantoon näihin rikoksiin.
A ja B ovat asiassa vedonneet siihen, että B oli saanut heidän 20.12.2001 solmimansa ositussopimuksen perusteella omistukseensa A:n omistaman osuuden eli puolet K:n tilaan kohdistuvasta vuokraoikeudesta ja vuokra-alueella olevista rakennuksista. Vuokraoikeuden ja rakennusten omistusoikeus kuului siten kokonaan B:lle. Tämän väitteen johdosta alemmat oikeudet ovat katsoneet, että kysymys oli ollut näennäisestä oikeustoimesta ja että A oli edelleen mainitun omaisuuden tosiasiallinen omistaja.
Ositussopimuksen osalta Korkein oikeus katsoi, että B:n ositussopimuksen mukainen pitkäaikainen ja koroton maksuvelvollisuus on ollut A:n kannalta taloudellisesti niin epäedullinen, että ositussopimus jo sellaisenaan antaa vahvan aiheen epäillä puolisoiden omaisuusjärjestelyn todellista luonnetta. Ositussopimuksen mukaan puolisoiden arvokkain yksittäinen omaisuuserä on siirtynyt vain noin puolen vuoden avioliiton jälkeen B:n omistukseen, kun taas A:n mahdollisuudet saada ositussopimuksen mukaiset suoritukset ovat olleet pitkän maksuajan sekä B:n tulojen ja taloudellisten olojen perusteella ilmeisen epävarmat.
Korkein oikeus katsoi alempien oikeuksien tavoin, että A:n ja B:n välinen ositussopimus on ollut näennäinen. A on siten ulosotto- ja konkurssimenettelyissä salannut omistamansa osuuden vuokraoikeuteen ja vuokra-alueella oleviin rakennuksiin.
Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa säädetään, että yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.
Korkein oikeus muutti hovioikeuden tuomiota seuraavasti; A:n syyksi luettiin syytekohdissa 1 ja 2 syyte osaksi hyläten törkeä velallisen petos ja syytekohdassa 3 syyte enemmälti hyläten velallisen petos. Syytekohdassa 4 syyte törkeästä velallisen petoksesta hylättiin. A tuomittiin hänen syykseen luetuista kaikista rikoksista yhden vuoden 10 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa