» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A oli tuomittu usealla eri rangaistusmääräyksellä vuosien 1988-1990 välisenä aikana liikenteen vaarantamisesta 22 päiväsakkoon, liikenteen vaarantamisesta 14 päiväsakkoon, liikennerikkomuksesta 6 päiväsakkoon, liikenteen vaarantamisesta 12 päiväsakkoon, liikennerikkomuksesta 10 päiväsakkoon, liikennerikkomuksesta 10 päiväsakkoon, liikenteen vaarantamisesta 24 päiväsakkoon ja vielä liikenteen vaarantamisesta 22 päiväsakkoon. Näitä sakkoja ei ollut kuitenkaan saatu perityksi A:lta, minkä johdosta virallinen syyttäjä oli esittänyt vaatimuksen, jonka mukaisesti sakkorangaistukset olisi tullut muuntaa vankeudeksi. Tapauksessa tuli juridiselta kantilta katsottuna pohdittavaksi, oliko tällaisen muuntorangaistuksen määrääminen tässä tilanteessa perusteltua.
Raastuvanoikeus päätyi harkinnassaan siihen, että muuntorangaistuksen määrääminen oli mahdollista, minkä johdosta se muunsi yhteenlasketut 120 päiväsakkoa 60 päivän vankeusrangaistukseksi. A valitti raastuvanoikeuden päätöksestä hovioikeuteen, joka ei kuitenkaan päätynyt muuttamaan raastuvanoikeuden päätöstä asiassa. Valitusluvan saatuaan A valitti hovioikeuden päätöksestä edelleen korkeimpaan oikeuteen ja toimitti sille lisäselvitystä henkilökohtaisiin olosuhteisiinsa liittyen.
A:n lisäselvityksistä kävi ilmi, että hän oli entinen liikkeenharjoittaja, joka oli tehnyt konkurssin vuonna 1990. A oli tämän jälkeen ollut työttömänä, mutta saanut työttömyysturvan peruspäivärahaa 150 markkaa päivältä toukokuusta 1992 lähtien. Konkurssiin menneestä yritystoiminnasta oli jäänyt hänelle noin 250 000 markan velat. A:lla ja hänen kaupan kassatoimihenkilönä lyhennettyä työpäivää työskennelleellä puolisollaan oli kaksi lasta, ja he olivat saaneet toimeentulotukea toukokuusta 1992 lähtien. Pariskunnalla ei ollut varallisuutta.
Korkein oikeus totesi, että suurempi osa A:lle tuomituista sakkorangaistuksista oli määrätty vuosina ennen hänen yrityksensä konkurssia ja muiden edellä mainittujen vaikeuksien syntymistä. Tällä perusteella korkein oikeus katsoi, ettei A ollut kyennyt osoittamaan, että syy sakkojen maksamattomuuteen olisi johtunut hänen henkilökohtaisista oloistaan ennen vuotta 1990. Näin ollen korkein oikeus katsoi, että osasyy sille, ettei sakkoja ollut saatu perityksi oli ollut A:n maksuhaluttomuus.
Korkein oikeus päätyi edellä mainituilla perusteilla siihen lopputulokseen, että muuntorangaistuksen määräämiseen oli olemassa perusteet, mutta totesi toisaalta, että A:n vuoden 1990 jälkeinen taloudellinen tilanne piti ottaa huomioon rangaistuksen määrässä. Yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen kuitenkin puolsi jonkinlaisen rangaistuksen määräämistä. Näin ollen korkein oikeus muutti hovioikeuden päätöstä määräämällä A:n 120 päiväsakon maksamisen sijasta 20 päivän vankeusrangaistukseen. Eri mieltä asiassa ollut oikeusneuvos oli sitä mieltä, että kun A oli ollut varaton muuntorangaistusvaatimuksen esittämishetkellä eikä yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen edellyttänyt muuntorangaistuksen määräämistä, korkeimman oikeuden olisi tullut hylätä syyttäjän vaatimus muuntorangaistuksen määräämisestä.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa