» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2016:57 oli kysymys jatkokäsittelyluvan myöntämisestä ennakkoratkaisuperusteella kotietsintää koskevassa tapauksessa. Korkein oikeus oli ratkaisussaan KKO:2014:58 katsonut, että A:n asunnossa 21.9 ja 9.10.2011 toimitetut kotietsinnät eivät olleet täyttäneet pakkokeinolaissa säädettyjä edellytyksiä ja palauttanut asian käräjäoikeuteen valtioon kohdistetun vahingonkorvausvaatimuksen tutkimiseksi. Hovioikeus oli 12.9.2012 antamallaan päätöksellään jättänyt A:n valtioon kohdistaman vahingonkorvausvaatimuksen tutkimatta.
Asian tultua uudelleen vireille käräjäoikeudessa, A oli vaatinut valtiolta vahingonkorvausta kotirauhan ja yksityisyyden rikkomisesta johtuvasta kärsimyksestä 4000 euroa. Valtio oli kiistänyt vaatimuksen perusteeltaan sekä määrältään. Käräjäoikeus oli katsonut, että tapauksessa toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ollut noudatettu ja täten vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä säädetyt yleiset edellytykset valtion vahingonkorvausvelvollisuudelle olivat täyttyneet. Kuitenkaan saman lain 5 luvun 6 §:n 1 momentin mukaiset edellytykset kärsimyksen korvaamiselle eivät täyttyneet. Käräjäoikeus otti kantaa myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön sekä korkeimman oikeuden käytäntöön ja totesi, että valtion korvausvastuu kotietsinnässä tapahtuneen virheen perusteella voi syntyä, mikäli loukkausta voidaan pitää riittävän vakavana. Käräjäoikeus käytti apuna myös henkilövahinkoasian neuvottelukunnan suosituksia. Käräjäoikeus oli arvioinut kohtuulliseksi korvaukseksi A:lle 2000 euroa.
Valtio oli valituksessaan hovioikeuteen jatkokäsittelyluvan myöntämistä, käräjäoikeuden tuomion kumoamista, kanteen hylkäämistä sekä A:n velvoittamista korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa. Valtio katsoi, että jatkokäsittelylupa tulisi myöntää muutosperusteella, koska käräjäoikeuden ratkaisu oli virheellinen siltä osin, kuin käräjäoikeus oli katsonut, että A:han kohdistunut loukkaus oli ollut niin vähäinen, ettei oikeutta korvaukseen ollut. Ratkaisu oli myös valtion mukaan virheellinen korvauksen määrän osalta. Lisäksi valtio vetosi tarkistusperusteeseen sekä ennakkoratkaisuperusteeseen, koska käräjäoikeus ei ollut ottanut kantaa valtion käräjäoikeudelle antamassaan vastauksessa esitettyihin lukuisiin seikkoihin, jotka puoltaisivat loukkauksen katsomista vähäiseksi, ettei korvauksen tuomitsemisen kynnys ylittyisi. Lisäksi asia oli periaatteellisesti merkittävä, eikä laissa ole säännöstä perusteettoman kotietsinnän johdosta maksettavasta korvauksesta eikä tällaiseen tilanteeseen liittyviä korvausratkaisuja ollut. Hovioikeus ei kuitenkaan myöntänyt jatkokäsittelylupaa.
Valtio toisti korkeimmassa oikeudessa esittämänsä vaatimukset. Korkein oikeus katsoi, että asiaa oli perusteltua arvioida ensin ennakkoratkaisuperusteen mahdollinen soveltuminen. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa.
Ratkaisussa todettiin myös kärsimyskorvaukseen osalta, että oikeuskäytännössä on suhtauduttu pidättyvästi kärsimyksen korvaukseen muun kuin lain nimenomaisen säännöksen nojalla. Kuitenkin viimeaikaisessa oikeuskäytännössä on pidetty mahdollisena aineettoman vahingon korvaamista perus- ja ihmisoikeusmyönteisen tulkinnan avulla myös ilman nimenomaisen säännöksen tukea, mikäli vahingonkorvausvastuulla on riittävä oikeudellinen peruste.
Korkein oikeus totesi, että asiassa oli perusteet myöntää ennakkoratkaisuperusteella jatkokäsittelylupa ja kumosi hovioikeuden päätöksen. Korkeimman oikeuden mukaan kotietsinnän saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi ja mahdollisuus esittää sen yhteydessä siihen liittyviä korvausvaatimuksia olivat oikeuskeinoina varsin uusia. Korkein oikeus painotti kotietsintöjen suurta lukumäärää, ratkaisun merkitystä ja katsoi, että ratkaisulla oli selvästi myös yleistä merkitystä. Tämän lisäksi valtion korvausvastuuta perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta aiheutuneesta aineettomasta vahingosta koskeva oikeuskäytäntö on yleisestikin ja erityisesti ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa ja perustuslain 10 §:ää koskien suppea. Kärsimyksen korvaamisen edellytykset olivat epäselviä sen osalta, milloin loukkausta oli pidettävä niin vakavana, että kynnys valtion velvoittamiseen korvauksen suorittamiseen ylittyisi.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa