» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:83 oli kysymys siitä, oliko A valittaessaan hovioikeuteen käräjäoikeuden tuomitsemista rikosperusteisista vahingonkorvauksista tarvinnut jatkokäsittelyluvan ja olisiko hovioikeuden tällöin tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa. Käräjäoikeus oli tuominnut A:n nuorena henkilö tehdystä pahoinpitelystä sakkorangaistukseen sekä velvoittanut A:n maksamaan kyseisen rikoksen perusteella vahingonkorvausta. A valitti hovioikeuteen ja vaati hänen X:lle maksettavakseen tuomitun korvauksen alentamista sekä vahingonkorvauksien sovittelemista tai ainakin alentamista. Hovioikeus katsoi A:n tarvitsevan asiassa jatkokäsittelyluvan, sillä yksityisoikeudellisten vaatimusten häviöarvo oli vähemmän kuin 10 000 euroa. Hovioikeus ei kuitenkaan myöntänyt jatkokäsittelylupaa ja jätti käräjäoikeuden ratkaisun pysyväksi.
A valitti edelleen Korkeimpaan oikeuteen ja vaati asian palauttamista hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Koska A:n valitus hovioikeudessa oli koskenut pelkästään rikosasian yhteydessä maksettavaksi määrättyjä yksityisoikeudellisia korvauksia, jatkokäsittelyluvan tarve määräytyi jatkokäsittelylupaa riita-asiassa koskevan säännöksen mukaisesti. Oikeudenkäymiskaaren mukaan riita-asiassa tarvitaan jatkokäsittelylupa, jos käräjäoikeuden ratkaisu on asianosaiselle vastainen vain saamisen osalta, ja valituskirjelmässä esitetyn vaatimuksen ja käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen välinen erotus eli niin sanottu häviöarvo ei ole yli 10 000 euroa. Häviöarvo on siis hovioikeudessa esitetyn vaatimuksen ja käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen välinen erotus. Häviöarvo lasketaan asianosaiskohtaisesti. Häviöarvon määrää laskettaessa ei kuitenkaan oteta huomioon oikeudenkäyntikuluja ja vaatimukselle laskettavaa korkoa. Vaikka A oli valituksessaan Korkeimmalle oikeudelle esittänyt korvausten alentamista, ei hän ollut väittänyt tarkoittaneensa vaatia vapauttamistaan vahingonkorvauksista kokonaan. A:n esittämät kannanotot korvausvaatimuksiin olivat siten Korkeimman oikeuden mukaan selvästi tarkoittaneet määrältään sen suuruisen korvausvastuun hyväksymistä, että häviöarvo oli jäänyt alle 10 000 euron. Näin ollen Korkein oikeus katsoi, että A tarvitsi asiassa jatkokäsittelyluvan.
Oikeudenkäymiskaaren mukaan jatkokäsittelylupa on sen sijaan myönnettävä, jos 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta; 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä; 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa; tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy. A:n valituksen perusteella asiassa oli Korkeimman oikeuden mukaan kysymys ensisijaisesti siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa 4 kohdassa tarkoitetun painavan syyn perusteella. Korkein oikeus viittasi perusteluissaan erityisesti lain esitöihin, jonka mukaan painava syy jatkokäsittelyluvan myöntämiseen voi olla ratkaisun tavanomaista suurempi merkitys valittajalle. A oli nuori rikoksentekijä, varaton ja hänelle tuomittu korvausvelvollisuus oli hänen maksukykyynsä nähden korkea, joten Korkein oikeus katsoi vahingonkorvausten sovittelulla olleen A:lle tavanomaista suurempi merkitys ja jatkokäsittelyluvan myöntämiseen painava syy. Näin ollen Korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen ja myönsi A:lle jatkokäsittelyluvan. Asia palautettiin hovioikeuteen, jonka on otettava asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja jatkettava asian käsittelyä.
Esittelijän mietintö oli joka tapauksessa osittain erisisältöinen kuin Korkeimman oikeuden ratkaisu. Esittelijä katsoi, että häviöarvona oli pidettävä hovioikeuden tutkittavaksi saatettua vahingonkorvausten yhteismäärää. Täten esittelijän mukaan A ei olisi tarvinnut valitusasiassaan hovioikeudessa jatkokäsittelylupaa.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa