» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Ratkaisussa KKO 2003:124 oli kysymys vahingonkorvausvelvollisuudesta. Tapauksessa tuomittu henkilö oli rikkonut voimajohtolinjan eristelaippoja ampumalla niitä, minkä vuoksi hänet oli tuomittu törkeästä vahingonteosta rangaistukseen. Ratkaisussa käsiteltiin sähkölinjoja ampuneen henkilön vahingonkorvausvelvollisuutta sähkötuotannon häiriöistä kärsineille teollisuusyrityksille.
Voimajohtolinjan vahingoittumisesta oli aiheutunut sähkön jännitteen äkillinen laskeminen, jonka seurauksena eräät sähköä käyttäneet teollisuusyritykset olivat laitteiden suojajärjestelmien laukeamisesta johtuen kärsineet laitteistovahinkoja ja tuotannonmenetyksiä. Korkein oikeus päätyi äänestyksen jälkeen ratkaisussaan katsomaan, ettei syytetty ollut vastuussa sähköä käyttäneille yrityksille aiheutuneista vahingoista. Asiaa käsiteltiin Imatran käräjäoikeudessa, Kouvolan hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa.
Vastaaja myönsi ampuneensa pienoiskiväärillä voimalinjan eristelappoja mutta kertoi ettei ymmärtänyt, että teosta voisi seurata sähkökatko ja vahinkoja ulkopuolisille teollisuusyrityksille. Teosta oli aiheutunut voimalinjan omistajalle ja kolmelle yritykselle yhteensä yli miljoonan markan vahinko. Käräjäoikeuden mukaan vastaajien olisi tullut ymmärtää, että eristeiden ampuminen voi aiheuttaa sähkökatkon ja haittoja sähkön käyttäjille. Käräjäoikeus katsoi, että teko ei osoittanut suunnitelmallisuutta vaan oli pikemminkin tehty ajattelemattomuudesta. Vastaaja eli toimeentulotuella, joten täyden korvauksen vaatiminen hänen kohdaltaan olisi ollut kohtuutonta (vahingonkorvauslain mukaan vahingonkorvauksen suuruutta voidaan kohtuullistaa). Vastaaja velvoitettiin käräjäoikeudessa maksamaan yhteisvastuullisesti toisen ampujan kanssa 10% vahingonkorvauksista vastaajille. Vastaaja valitti asiasta hovioikeuteen.
Hovioikeus hylkäsi vahingon kärsineiden yritysten vahingonkorvausvaatimukset, sillä hovioikeuden mukaan yhtiön kärsimillä vahingoilla oli vain etäinen ja ennalta arvaamaton yhteys vastaajan rikokseen, eivätkä vahingot olleet siis vahingonkorvausvastuun synnyttävällä tavalla syy-yhteydessä vastaajan tekoon. Hovioikeus piti vahinkoa ennalta-arvaamattomana, sillä tuotantolaitokset olivat sijainneet huomattavan kaukana tapahtumapaikasta. Vahingon kärsineet yritykset valittivat asiasta korkeimpaan oikeuteen. Valituslupa myönnettiin.
Korkein oikeus kiinnitti ratkaisussaan huomiota vahingonkorvauslain 5 luvun korvattavaa vahinkoa koskeviin säännöksiin. Korkeimman oikeuden mukaan tapauksessa on teollisuusyhtiöille aiheutuneen vahingon kohdalla kyse kolmannelle aiheutuneesta vahingosta. Kyseisessä vahingonkorvauslain luvussa ei tarkkaan määritellä kelle korvausta maksetaan. Korvausjärjestelmän on vakiintuneesti katsottu rakentuvan ajatukselle, että korvaukseen oikeutettu on se, jolle välittömästi vahinkotapahtuman johdosta on aiheutunut vahinko. Tämän ensivahingon seurauksena kolmannelle henkilölle aiheutunut vahinko korvataan vain erikseen mainituissa tapauksissa. Korkein oikeus viittasi ratkaisussaan myös samankaltaista tapausta koskevaan ratkaisuun KKO 1994:94. Korkeimman oikeuden mukaan vastuun ulottaminen kaikkiin sähkönkäyttäjille aiheutuneisiin vahinkoihin olisi yllättävää ja kohtuutonta. Korkein oikeus huomautti myös, että sähkön jakelu voi häiriytyä monenlaisista syistä, ja vastuuta häiriöstä aiheutuneisiin vahinkoihin voidaan rajoittaa sopimusjärjestelyin. Vastuun rajaaminen on perusteltua myös siksi, että varsinkin tuotannollisiin tai vastaaviin tarkoituksiin sähköä käyttäviltä voidaan edellyttää varautumista sähköhäiriöihin. Näillä perusteilla korkein oikeus ei muuttanut hovioikeuden tuomiota. Eri mieltä ollut korkeimman oikeuden jäsen kyseenalaisti korkeimman oikeuden jaottelun välittömiin ja välillisiin vahinkoihin ja piti tällaisen jakolinjan vetämistä tämänkaltaisessa rikostapauksessa haasteellisena.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa