» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa aviopuolisoille A ja B oli vahvistettu omat maksuohjelmansa yksityishenkilön velkäjärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) nojalla. Käräjäoikeus oli myöhemmin A:n hakemukseen perustuen vahvistanut, että aviopuolisoiden yhteinen koti myytäisiin. Kyseinen asunto oli ollut yhden velkojista saamisten vakuutena maksuohjelmassa, minkä johdosta käräjäoikeus muutti maksuohjelmaa siten, että myynnistä saatavat rahavarat olisi käytettävänä tämän vakuusvelan maksamiseen. Mikäli rahavaroja jäisi tämän jälkeen yli, ne olisi tullut käyttää tavallisten velkojen maksamiseen.
Hovioikeus kuitenkin vahvisti velkojan vaatimuksesta, että myynnistä saadut rahavarat olisi tullut käyttää kokonaisuudessaan vakuusvelan maksamiseen, kumosi käräjäoikeuden tuomion tämän osalta ja palautti sen käräjäoikeuteen maksuohjelman muuttamista varten. Asiassa oli juridisesti kyse lähinnä siitä, miten mainittu hovioikeuden tuomio sitoi asian jatkokäsittelyssä.
Käräjäoikeus vahvisti maksuohjelman asian sille palauttamisen jälkeen hovioikeuden tuomion mukaiseksi. Hovioikeus totesi tämän maksuohjelman velkajärjestelylain mukaiseksi ja pysytti käräjäoikeuden asiassa antaman päätöksen maksuohjelman vahvistamisesta.
A vaati korkeimmalle oikeudelle toimittamassaan valituksessa, että asunnon myynnistä saatu kauppahinta tulisi käyttää ensiksi vakuusvelan maksamiseen ja tämän jälkeen tavallisten velkojen maksamiseen vakuusvelan ylittävältä osalta. Näiden vaatimusten pohjalta ja hovioikeuden tuomion velkajärjestelylain vastaisuuteen vedoten A vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja asian palauttamista käräjäoikeuden käsiteltäväksi.
Korkein oikeus aloitti asian harkinnan toteamalla, että A:n valitus korkeimpaan oikeuteen perustui vain edellä mainittuun vaatimukseen asunnon kauppahinnan käyttämisestä vakuusvelan maksamisen jälkeen tavallisten velkojen maksamiseen. Korkein oikeus nosti kuitenkin esille sen, ettei A ollut valittanut siitä hovioikeuden alkuperäisestä tuomiosta, jossa kauppahinta määrättiin suoritettavaksi kokonaisuudessaan vakuusvelan maksamiseen. Näin ollen tämä tuomio oli saanut jo lainvoiman, minkä johdosta korkein oikeus katsoi sen sitovaksi myös asian jatkokäsittelyssä.
A oli sen sijaan valittanut vasta asian jatkokäsittelyssä hovioikeuden tuomiosta, jonka osalta korkein oikeus ei löytänyt virheellisyyksiä, joiden perusteella se olisi voinut ottaa asian tutkittavakseen. Näin ollen korkein oikeus totesi johtopäätöksenään, että kun A ei ollut hakenut valituslupaa aikaisempaan hovioikeuden tuomioon maksuohjelman muuttamisesta, oli kyseinen tuomio tullut lainvoimaiseksi ja sitovaksi asian jatkokäsittelyssä, minkä seurauksena korkein oikeus ei voinut ottaa jatkokäsittelyssä hovioikeuden tuomioon tehtyä valitusta tutkittavakseen. Korkein oikeus ei näillä perusteilla päätynyt muuttamaan hovioikeuden tuomiota asiassa.
Eri mieltä asiassa ollut oikeusneuvos Välimäki huomautti ainoastaan korkeimman oikeuden perusteluista ja korjasi niitä aavistuksen selkeämpään muotoon. Oikeusneuvoksen muotoilema perustelu antaakin hieman selvemmän kuvan siitä, miksi korkein oikeus päätyi jättämään A:n valituksen tutkimatta. Tiivistettynä perustelu, oli se, että kun hovioikeuden maksuohjelman muuttamisesta antama aikaisempi tuomio oli tullut lainvoimaiseksi, asian myöhempi käsittely käräjäoikeudessa ja taas hovioikeudessa oli perustunut vain tämän tuomion vahvistamiseen maksuohjelmassa. Kun näissä jäljemmissä menettelyissä ei ollut ilmennyt virheellisyyksiä, ei korkeimmalla oikeudella ollut perustetta ottaa niiden johdosta esitettyä valitusta tutkittavakseen. Oikeusneuvos Bygglin oli samaa mieltä Välimäen kanssa.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa