» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Korkeimman oikeuden tapauksessa KKO:2015:57 oli kyse hovioikeuden menettelyn oikeellisuudesta sekä korvausvastuun kanavoinnista. Alunperin Kainuun käräjäoikeus oli tuominnut virkamies A:n virkasalaisuuden rikkomisesta. Käräjäoikeus myös velvoitti A:n ja valtion yhteisvastuullisesti suorittamaan korvausta asianomistaja B:lle tämän kokemastaan kärsimyksestä sekä oikeudenkäyntikuluista. Käräjäoikeuden tuomion mukaan korvaukset voitiin periä yksin A:lta siinä tapauksessa, jos valtio ei niitä maksanut. Valtio valitti korvauksista Itä-Suomen hovioikeuteen, joka alensi korvausten määrää myös virkamiehen osalta. Myös hovioikeus määräsi, että valtionkorvausvastuu oli ensisijainen eli korvaukset voitiin periä A:lta vain, jos niitä ei saatu perittyä valtiolta.
B valitti asiasta Korkeimpaan oikeuteen. B vaati, että Suomen valtio ja A velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena kärsimyksestä 1500 euroa. Toissijaisesti hän vaati korvauksen korottamista. B toimitti Korkeimpaan oikeuteen myös kantelukirjelmän, jossa hän vaati, että hovioikeuden tuomio poistetaan siltä osin, kun hovioikeus oli alentanut käräjäoikeuden A:lle tuomitsemaa yhteisvastuullista korvausvelvollisuutta kärsimyksen ja oikeudenkäyntikulujen osalta. B perusteli kanteluaan siten, että A ei ollut valittanut käräjäoikeuden ratkaisusta eli tuomio oli jäänyt lainvoimaiseksi hänen osaltaan. Tämän vuoksi B katsoi, ettei hovioikeudella ollut oikeutta muuttaa tuomiota A:n osalta. B:lle myönnettiin osittainen valituslupa, joten Korkein oikeus otti käsiteltäväkseen asian sitä osin, kun kyse oli hovioikeuden menettelyn oikeellisuudesta. Korkeimman oikeuden oli siis ratkaistava kysymys siitä, oliko hovioikeus voinut alentaa käräjäoikeuden A:n maksettavaksi tuomitsemaa vahingonkorvausta sekä korvausta oikeudenkäyntikuluista, vaikka A ei ollut valittanut hovioikeuteen käräjäoikeuden tuomiosta.
Korkein oikeus katsoi, että A:n korvausvastuu perustui rikoslain virkasalaisuuden rikkomista koskevaan säännökseen ja siten tahalliseen rikokseen, minkä vuoksi A:n korvausvastuu ei ollut toissijaista suhteessa valtioon. Tästä johtuen hovioikeus ei olisi saanut valtion muutoksenhakuhakemuksen johdosta alentaa A:n maksettavaksi tuomittua korvausta. Korkein oikeus katsoi, että B ei ollut hakenut muutosta käräjäoikeuden eikä hovioikeuden ratkaisuun siltä osin kuin A:n korvausvastuu oli määrätty toissijaiseksi suhteessa valtioon, joten Korkein oikeus ei voinut puuttua korvausvatuun toissijaisuuteen. Korkein oikeus ei voi puuttua toissijaisuuteen myöskään oikeudenkäyntikulujen osalta, koska siihenkään ei ollut haettu muutosta.
Korkein oikeus katsoi, ettei hovioikeudella ollut oikeutta ottaa asiaa käsiteltäväksi A:n osalta. Korkein oikeus katsoi, että asia oli A:n osalta jätettävä käräjäoikeuden tuomion varaan lukuun ottamatta lausumaa korvausvastuiden toissijaisuudesta siltä osin kuin A:n korvausvastuu ylitti valtion korvausvastuun. Korkein oikeus muutti hovioikeuden tuomiota siten, että valtion vastuu korvauksista vahvistettiin ensisijaiseksi A:n korvausvastuuseen nähden vain hovioikeuden valtion maksettavaksi tuomitseman kärsimyskorvauksen määrän ja oikeudenkäyntikulukorvauksen määrän osalta eli näiltä osin korvaus voitiin periä A:lta vain, jos korvausta ei saatu perittyä valtiolta. Tapaus osoittaa, ettei tuomiota voida muuttaa siltä osin kuin siihen ei ole haettu muutosta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa