» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Asia eteni korkeimpaan oikeuteen siltä osin, onko velkojien vaatimukset lisäsuoritusten vahvistamisesta tehty yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 61 a §:ssä tarkoitetuin tavoin niin, että ne voidaan tutkia. Tapauksessa velkojat, joille käräjäoikeus oli varannut tilaisuuden esittää asiassa vaatimuksensa, olivat vaatineet lisäsuorituksia käräjäoikeuden asettamassa määräajassa, mutta vasta sen jälkeen, kun velkajärjestelylaissa säädetty kahden vuoden määräaika hakemuksen tekemiselle oli päättynyt.
Tapauksessa käräjäoikeus oli 30.4.1998 vahvistanut A:lle yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain mukaisen maksuohjelman. Kyseinen maksuohjelma oli päättynyt 30.4.2003. Tässä maksuohjelmassa oli ollut määräys, jonka mukaan velallinen oli velvollinen maksamaan velkojille lisäsuorituksia, mikäli hänen maksukykynsä olennaisesti parani tulojen kasvun, välttämättömien menojen alenemisen tai hänen saamansa perinnön tai muun kertaluonteisen suorituksen vuoksi.
A haki 3.2.2005 lisäsuoritusten vahvistamista eräälle velkojalle. Tämän jälkeen käräjäoikeus varasi kyseiselle velkojalle tilaisuuden esittää lausumansa asiasta. Käräjäoikeus varasi 3.5.2005 myös muille velkojille tilaisuuden esittää asiassa vaatimuksensa 18.5.2005 mennessä. N ja T vaativat käräjäoikeudelle 16.5.2005 saapuneessa lausumassaan A:n lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista sekä maksuohjelman mukaisia suhteellisia osuuksia lisäsuoritusten kokonaismäärästä.
Käräjäoikeus päätöksellään 31.3.2006 velvoitti A:n maksamaan hakemuksen tarkoittamalle velkojalle lisäsuorituksia. Lisäksi käräjäoikeus lausui, että N:n ja T:n vaatimukset oli esitetty käräjäoikeudelle 16.5.2005 saapuneessa lausumassa eli yli kahden vuoden kuluttua maksuohjelman päättymisestä. Tämän vuoksi käräjäoikeus jätti N:n ja T:n vaatimukset velkajärjestelylain 61 a §:n nojalla liian myöhään tehtyinä tutkimatta.
N ja T valittivat hovioikeuteen toistaen käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset. Hovioikeus katsoi, että velkajärjestelylain 61 a §:n mukaan velkoja ei voi tehdä lisäsuoritusten vahvistamista koskevaa hakemusta enää sen jälkeen, kun maksuohjelman päättymisestä on kulunut kaksi vuotta. A:n maksuohjelma oli päättynyt 30.4.2003. N:n ja T:n vaatimus lisäsuoritusten maksamisesta oli tullut käräjäoikeuteen 16.5.2005 ja siten myöhään. Näin ollen hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.
N ja T valittivat hovioikeuden ratkaisusta korkeimpaan oikeuteen. Valituksessaan N ja T vaativat, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että heille vahvistetaan osuudet A:n lisäsuorituksista.
Korkein oikeus katsoo, että lisäsuoritusvelvollisuudella pyritään velkajärjestelyssä turvaamaan se, että velallinen käyttää velkojensa suorittamiseen myös maksuohjelman aikana tapahtuneesta maksukykynsä paranemisesta saamansa varat, joita ei ole voitu ottaa huomioon maksuohjelmaa vahvistettaessa. Kuitenkin, jos velallinen ei itse huolehdi lisäsuorituksista maksuohjelman aikana, velkojilla ja myös velallisella itsellään on velkajärjestelylain 61 a §:n nojalla mahdollisuus hakea lisäsuoritusten vahvistamista maksuohjelman päättymisen jälkeen.
Korkein oikeus toteaa, että velkajärjestelylain säännöksestä ei suoraan ilmene, koskeeko lainkohdassa tarkoitettu kahden vuoden määräaika myös lausumissa esitettäviä vaatimuksia. Korkein oikeus katsoo kuitenkin, että velkojan mahdollisuus vaatimuksen esittämiseen ei voi riippua siitä, onko käräjäoikeus pyytänyt tai voinut pyytää lausumaa mainitussa kahden vuoden määräajassa. Näin ollen määräajassa käynnistetyssä menettelyssä tehdyt vaatimukset on tutkittava riippumatta siitä, onko ne tehty kahden vuoden kuluessa velkajärjestelyn päättymisestä.
Tapauksessa A on tehnyt hakemuksensa velkajärjestelylain edellyttämässä kahden vuoden määräajassa ja vaatinut lisäsuoritusten vahvistamista yhdelle velkojistaan. N ja T ovat käräjäoikeuden pyytämässä lausumassa vaatineet lisäsuoritusten vahvistamista omalta osaltaan. Näin ollen N ja T on siten tehnyt vaatimukset lainkohdassa tarkoitetuin tavoin niin, että ne voidaan tutkia.
Korkein oikeus kumoaa hovioikeuden päätöksen. Asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia uudelleen käsiteltäväkseen.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa