» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2001:89 oli kysymys velallisen ottamien yksilöllisten eläke- ja säästöhenkivakuutusten takaisinostoarvoista, jotka määrättiin maksuohjelmassa käytettäväksi velkojen suoritukseksi.
Käräjäoikeudessa esitetyn maksuohjelmaehdotuksen mukaisesti A oli velvoitettu muuttamaan rahaksi eläke- ja säästöhenkivakuutuksien takaisinostoarvot, joita voitiin selvittäjän perusteluiden mukaisesti verrata velkajärjestelyssä pankkitalletusten kaltaisiksi säästöiksi. Niiden ei katsottu kuuluvan A:n perusturvaan, jolloin ne voitiin käyttää velkojen suorituksiksi. A vastusti ehdotusta, sillä hän oli jäänyt eläkkeelle 52-vuotiaana, eikä hänelle ollut kertynyt mainittavaa eläkettä. Hänen lakisääteinen eläketurvansa oli bruttomäärältään 5 444 markkaa ja nettomäärältään 4 083 markkaa kuukaudessa. A oli ottamillaan vakuutuksilla parantanut eläketurvaansa 10 vuoden ajaksi yhteensä 2 045 markalla kuukausittain. Summa muodosti A:n mukaan välttämättömän perusturvan tavallisia elinkustannuksia varten. Käräjäoikeus kuitenkin vahvisti maksuohjelmaehdotuksen, eikä hovioikeus muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan A:n ja hänen puolisonsa poika ei asunut kotona, ja puolisolla oli myös varallisuutta perheen yhteisenä asuntona pidetyn rivitaloasunnon lisäksi. Käräjäoikeus katsoi, että A:n oma, hänen puolisonsa ja hänen poikansa kohtuullinen toimeentulo tulee turvatuksi, vaikka vakuutusten takaisinostoarvot käytetään velkojen maksamiseen.
A sai valitusluvan korkeimpaan oikeuteen, jossa hän vaati, ettei yksilöllisten eläke- ja henkivakuutusten takaisinostoarvoja määrätä maksuohjelmassa muutettavaksi rahaksi.
Korkein oikeus totesi, että lain mukaan velallisen perusturvaan kuuluva varallisuus, eli omistusasunto, kohtuullinen asuntoirtaimisto, kohtuullisen tarpeen mukaiset henkilökohtaiset tavarat sekä työvälineet ja niihin rinnastettavat esineet, joita velallinen tarvitsee toimeentulonsa turvaamiseen, ei kuulu velkajärjestelyssä käytettävään varallisuuteen, jota käytännössä on kaikki muu velallisen varallisuus. Korkein oikeus katsoi, että yksilölliset eläke- ja henkivakuutukset otetaan kuitenkin sijoittamistarkoituksessa, jolloin ne ovat rinnastettavissa talletuksiin. Ne eivät siis kuulu velallisen perusturvaan, paitsi poikkeustapauksissa. Tällaisten tilanteiden arvioinnissa oli korkeimman oikeuden mukaan otettava huomioon paitsi vakuutuksen merkitys vakuutuskorvaukseen oikeutetun kannalta myös rahaksimuuttamisen merkityksellisyys velkojien kannalta. A:n velkajärjestelyn piiriin kuuluvaa velkaa oli noin 97 miljoonaa markkaa. Maksuohjelmassa, jonka kestoaika oli 1.8.1999 - 31.7.2004, veloille tuleva kokonaiskertymä oli arvioitu 305 929 markaksi, josta määrästä 276 776 markkaa perustui vakuutusten rahaksimuuton tuottoon.
Ottaen huomioon A:n puolison varat, ja hänen kerryttämänsä eläke, sekä heidän poikansa toimeentulo, korkein oikeus katsoi, että rahaksimuuttamisella oli merkitystä velkojille ja että A:n perheen eläkkeet riittivät turvaamaan heille kohtuullisen toimeentulon.
Yhden vakuutuksista korkein oikeus kuitenkin katsoi olevan kohtuullista jättää vapaakirjana voimaan poikkeuksellisesti. Tämä riskihenkivakuutus oli otettu vain kuoleman varalle ja tarkoitettu B:n turvaksi kunnes hän saavuttaa eläkeiän. Vakuutus antoi välillistä turvaa myös puolisoiden kehitysvammaiselle pojalle. Vakuutussumma on 240 140 markkaa ja vakuutuksen takaisinostoarvo vain 22 445 markkaa.
Näillä perusteilla korkein oikeus muutti hovioikeuden ratkaisua niin, että edellä mainitun henkivakuutuksen takaisinostoarvoa ei tullut muuttaa rahaksi, ja käyttää A:n velkojen maksuun. Muuten hovioikeuden ratkaisua ei muutettu.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa