» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A oli hakeutunut velkajärjestelyyn, joka oli maksuohjelmaehdotuksen vahvistamista koskeneessa vaiheessa. A asui avopuolisonsa B:n omistamassa asunnossa, jonka hankkimista varten B oli ottanut asuntolainaa. Maksuohjelmaehdotuksen laatinut velkajärjestelyn selvittäjä oli esittänyt, että A:n varsinaisten asumiskustannusten lisäksi maksuohjelmassa otettaisiin huomioon myös B:n asuntolainan lyhennykset ja korot siten, että puolet niistä syntyvistä kustannuksista vahvistettaisiin A:n maksettaviksi.
Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että sekä varsinaiset asumiskustannukset, kuten sähkö, lämmitys, jätehuolto, vakuutus ja kiinteistövero että puolet B:n asuntolainan lyhennyksistä ja koroista jäisivät A:n velkajärjestelyn maksuohjelman ulkopuolelle. A:n velkoja X Oy vastusti tätä järjestelyä ja vaati, että ulkopuolelle jäisivät vain A:n varsinaiset asumiskustannukset. Tapauksessa oli juridiselta kantilta katsottuna näin ollen kyse siitä, voitiinko asuntoluottokustannukset ottaa A:n maksuohjelmassa sanotulla tavalla huomioon.
Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaan velallisen on käytettävä velkojensa suoritukseksi maksuvaransa eli kaikki ne tulot, joita hän ei tarvitse välttämättömiin elinkustannuksiinsa ja elatusvelvollisuudesta aiheutuviin menoihinsa.
Käräjäoikeus arvioi tapausta laskemalla A:lle koituvat vuokrakustannukset siinä kuvitteellisessa tapauksessa, että B:n asunto olisi vuokrattu ja nämä vuokrakustannukset jaettu puoliksi avopuolisoiden välillä. Tällöin A:n maksettavaksi olisi käräjäoikeuden arvion mukaan tullut suurin piirtein sama summa kuin mitä selvittäjän maksuohjelmaehdotuksessa oli laskettu hänen kokonaisasumiskustannuksikseen. Tästä johtuen käräjäoikeus ei katsonut maksuohjelmaehdotusta, joka sisälsi asumisluottokustannusten huomioon ottamisen velkojien etujen vastaiseksi. Näin ollen käräjäoikeus vahvisti selvittäjän maksuohjelmaehdotuksen A:n maksuohjelmaksi velkajärjestelyssä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä asiassa.
Korkein oikeus perusti harkintansa sen arvioimiseen, oliko B:n asuntolainan lyhennyksien ja korkojen maksaminen puoliksi A:n varoista tulkittavissa hänen välttämättömiksi menoikseen yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaisesti. Varallisuusoikeudellisen tulkinnan perusteella korkein oikeus totesi, että kun kyseessä oli B:n yksin ottama velka, jonka maksaminen kuului tällöin yksinomaan hänen vastuulleen, ei näiden asuntoluottokustannusten huomioon ottaminen A:n maksuohjelmassa voinut olla perusteltua.
Tämän puolesta puhui korkeimman oikeuden mukaan myös se, ettei oltu esitetty sellaista näyttöä, että A ja B olisivat sopineet asuntoluottokustannusten puolittamisesta keskenään eikä A ollut myöskään näin menetellyt. Näillä perusteilla korkein oikeus päätyi siihen lopputulokseen, ettei asuntoluottokustannuksia voitu ottaa huomioon A:n maksuohjelmassa hänen välttämättöminä menoinaan ja otti huomioon ainoastaan hänelle koituneet varsinaiset asumiskustannukset. Muutettuaan alempien oikeusasteiden tuomioita tältä osin korkein oikeus palautti asian käräjäoikeuden uudelleen käsiteltäväksi.
Asiassa mietinnön toimittanut määräaikainen esittelijäneuvos Vesanen oli mietinnössään samoilla linjoilla korkeimman oikeuden päätöslauselman kanssa. Perustelujen osalta esittelijäneuvos otti huomioon muun muassa avopuolisoiden erilaisen oikeudellisen statuksen verrattuna aviopuolisoihin, minkä johdosta A:ta ja B:tä oli varallisuusoikeudellisesti kohdeltava kuin kahta toisilleen vierasta henkilöä. Tällöin olisi aiheutunut esittelijäneuvoksen mukaan perusteetonta etua B:tä kohtaan velkojien kustannuksella, jos asuntoluottokustannukset olisi puolitettu avopuolisoiden kesken A:n maksuohjelmassa. Edelleen esittelijäneuvoksen mukaan käräjäoikeuden toimittamaa kustannusten muokkaamista vuokrakustannuksiksi ei voitu pitää tapauksessa perusteltuna pohjana päätökselle.
Asiassa eri mieltä ollut oikeusneuvos Arponen otti puolestaan huomioon avoliiton ja avioliiton sosiaalilainsäädännössä osittain toteutetun rinnastamisen. Hänen näkemyksensä mukaan olisi ollut perusteltua ottaa asuntoluottokustannukset maksuohjelmassa huomioon, jos olisi näytetty, että A oli tosiasiallisesti osallistunut näiden kustannusten maksamiseen jo ennen velkajärjestelyn myöntämistä. Tätä olisi oikeusneuvoksen mukaan puoltanut myöskin se, jos kustannusten suorittaminen olisi perustunut siihen, ettei B:llä olisi muutoin ollut maksuvaraa kustannusten yksin suorittamiseen. Kun kumpaakaan näistä edellytyksistä ei oltu kuitenkaan näytetty toteen, oikeusneuvos päätyi korkeimman oikeuden enemmistön kanssa samaan lopputulokseen. Oikeusneuvos Krogerus puolestaan hyväksyi esittelijäneuvoksen antaman mietinnön asiassa.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa