» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapaus eteni korkeimman oikeuden käsiteltäväksi siltä osin, tuliko velkajärjestelyssä olleen A:n tilittää saamansa ryhmähenkivakuutuskorvaus velkojilleen.
Tapauksessa A oli saanut 7.3.1998 kuolleen puolisonsa jälkeen ryhmähenkivakuutuskorvausta 69 600 markkaa. A haki käräjäoikeudelta 7.12.1995 vahvistetun maksuohjelmansa muuttamista siten, että hänet velvoitetaan tilittämään saamastaan taloudellisesta tuesta velkojille enintään 10 998 markkaa eli se osa, joka kohdistui maksuohjelman voimassaoloaikaan. Lisäksi hän vaati, että asiassa määrätään selvittäjä.
Käräjäoikeus lausui, että yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä on mainittu esimerkkejä sellaisista kertaluontoisista velallisen saamista suorituksista, jotka eivät aiheuta tilitysvelvollisuutta. Tällainen on esimerkiksi henkilövahingon korvaamiseen tarkoitetut vakuutuskorvaukset, joiden ei voida katsoa sisältävän korvausta ansionmenetyksestä, voidaan jättää huomioon ottamatta. Tällöin lisäsuoritusvelvollisuutta velkojille ei siten aiheudu esimerkiksi kivusta ja särystä, viasta tai muusta pysyvästä haitasta taikka sairaanhoitokustannuksista suoritettavien korvausten perusteella.
Käräjäoikeus katsoi, että A:lle oli maksettu ryhmähenkivakuutuskorvausta lähinnä sen vuoksi, että perheen käytössä ei enää ollut A:n puolison säännönmukaisia palkkatuloja. A:n saama taloudellinen tuki voitiin siten rinnastaa työ- tai virkasuhteesta saatavaan palkkatuloon, jollaista tuloa normaalistikin käytettiin velkojen maksamiseen. Lisäksi käräjäoikeus totesi, että ryhmähenkivakuutuskorvausta oli maksettu A:n alaikäisille lapsille taloudellisena tukena heidän osuutenaan yhteensä 61 200 markkaa, mikä määrä vähensi A:n elatusvelvollisuutta.
Käräjäoikeus toteaa, että A:n saama taloudellinen tuki oli sellainen suoritus, jota velkajärjestelylain 44 §:n 2 momentin 3 kohdassa tarkoitettiin ja tuen määrä ylitti 6000 markkaa, tuli A:n tilittää saamansa summa kokonaan velkojille. Näin ollen käräjäoikeus hylkäsi hakemuksen ja velvoitti A:n tilittämään 69 600 markkaa velkojilleen näiden saamisten mukaisessa suhteessa.
A valitti käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen. Valituksessaan A toisti käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimuksen. Toissijaisesti hän vaati, että velkojille tilitettävästä taloudellisesta etuudesta oli kuukausittain vähennettävä määrä, joka vastaisi hänen negatiivista maksuvaraansa.
Hovioikeus kuitenkin hyväksyi käräjäoikeuden päätöksen siltä osin kuin se oli katsonut A:n saaman taloudellisen tuen olevan velkajärjestelylain 44 §:n 2 momentin 3 kodassa tarkoitettu kertaluonteinen suoritus. Toisaalta hovioikeus katsoi velkajärjestelylain 5 §:stä seuraavan, että A ei ollut velvollinen käyttämään saamaansa taloudellista tukea velkojensa maksuun siltä osin kuin hänen maksuvaransa oli mahdollisesti alijäämäinen.
A ja L Oyj valittivat hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että hänet velvoitetaan tilittämään velkojilleen vain se osa hänen saamastaan korvauksesta, joka kohdistuin maksuohjelman voimassaoloaikaan eli 10 998 markkaa. Valituksessaan L Oyj vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja A velvoitetaan tilittämään koko saamansa suoritus velkojilleen.
Korkein oikeus totesi velkajärjestelylain 5 §:n mukaan, että velallisen on velkajärjestelyssä käytettävä velkojensa suorittamiseksi kaikki ne tulonsa, joita hän ei tarvitse välttämättömiin elinkustannuksiinsa ja elatusvelvollisuudesta aiheutuviin menoihin. Lain 44 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan maksuohjelmaa voidaan muuttaa, jos velallisen maksukyvyssä on ohjelman vahvistamisen jälkeen tapahtunut olennainen muutos. Saman pykälän 2 momentin 3 kohdan mukaan velallisen maksukyvyn muutosta voidaan pitää olennaisena, jos hän saa perinnön, lahjan tai muun kertaluonteisen suorituksen, joka ylittää asetuksella säädettävän markkamäärän. Asetuksella säädetty raja on 6000 markkaa.
Korkein oikeus katsoo, että velallisen on maksuohjelman kestoaikana käytettävä koko maksuvaransa velkojen suorittamiseen. Tämän vuoksi A:n saamaa ryhmähenkivakuutusta vastaavaa taloudellista tukea ei voida jakaa hänen esittämällään tavalla maksuohjelman voimassaolo- ja sen jälkeiselle ajalle.
Korkein oikeus toteaa velkajärjestelylain 5 §:n mukaan, että velallisella on oikeus käyttää tuloistaan tarpeellinen määrä lainkohdassa tarkoitettujen menojen kattamiseen. A:lle 7.12.1995 vahvistetun maksuohjelman mukaan nämä menot ovat olleet suuremmat kuin hänen tulonsa. A:lla on näin ollen oikeus käyttää saamastaan taloudellisesta tuesta sen maksamisajankohdan ja maksuohjelman päättymisajan välisenä ajanjaksona velkajärjestelylain 5 §:ssä mainittujen kulujen peittämiseen tarpeellinen osa.
Tapauksessa selvittäjän määrääminen ja uuden maksuohjelman vahvistaminen tapahtuvat soveliaimmin käräjäoikeudessa. Näin ollen korkein oikeus ei muuta hovioikeuden päätöksen lopputulosta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa