» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A oli vaatinut kanteessaan B:tä tuomittavaksi rangaistukseen kotirauhan häiritsemisestä ja pakottamisesta. Lisäksi A oli vaatinut B:tä velvoitettavaksi suorittamaan hänelle mainituista rikoksista syntyneestä henkisestä kärsimyksestä aiheutunut vahinko vahingonkorvauksena. B vastusti kaikkia A:n esittämiä vaatimuksia. Pääkäsittelyn jo alettua, mutta ennen todisteiden vastaanottamista osapuolet pääsivät asiassa sovintoon ja B pyysi A:lta julkisesti anteeksi käyttäytymisensä johdosta. Molemmat osapuolet luopuivat vaatimuksistaan muilta osin, mutta B vaati A:ta korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa korkoineen. Tapauksessa tuli näin ollen juridisesti arvioitavaksi, voitiinko A velvoittaa korvaamaan nämä oikeudenkäyntikulut.
Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 16 §:n mukaan asianomistaja menettää syyteoikeutensa, jos hän luopuu syytteen ajamisesta. Saman lain 9 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäyntikuluista asianomistajan yksin ajamassa rikosasiassa on soveltuvin osin voimassa, mitä riita-asioista säädetään.
Käräjäoikeus päätyi harkinnassaan vahvistamaan A:n ja B:n sovinnon ja hylkäämään B:n oikeudenkäyntikuluja koskeneen vaatimuksen sillä perusteella, että asiassa oli tehty sovinto osapuolten välillä. Hovioikeus puolestaan aloitti asian käsittelyn toteamalla, ettei oikeudenkäymiskaaresta löytynyt oikeudenkäyntikulujen suorittamisvelvollisuuden osalta soveltuvaa säännöstä tilanteeseen, jossa asianosaiset olivat sopineet asian. Tästä johtuen hovioikeus päätyi käyttämään tulkintansa apuna korkeimman oikeuden aiempaa ratkaisukäytäntöä.
Hovioikeuden mukaan ei ollut ensinnäkään mahdollista pohjata oikeudenkäyntikuluja koskenutta harkintaa siihen, että se olisi arvioinut, kuinka tapaus oltaisiin pääkäsittelyssä ratkaistu, jos sovintoa ei olisi tehty. Myöskään sovinnon sisältö asianosaisten vaatimuksiin verrattuna ei hovioikeuden näkemyksen mukaan tarjonnut ratkaisua tämän kysymyksen ratkaisemiseen. Tästä johtuen hovioikeus sovelsi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun mukaista kohtuusharkintaa, jonka perusteella se päätyi velvoittamaan A:n maksamaan puolet B:n kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista sekä käräjäoikeus- että hovioikeuskäsittelyn osalta.
Korkein oikeus totesi aluksi, että A oli sovinnon myötä ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 16 §:n nojalla menettänyt asiassa syyteoikeutensa, minkä seurauksena käräjäoikeuden tuomio oli jäänyt sillensä oikeudenkäyntikuluja koskenutta kysymystä lukuun ottamatta. Myöskään korkeimman oikeuden mielestä oikeudenkäyntikuluja koskenutta asiaa ei voitu ratkaista tulkitsemalla, miten asia olisi pääkäsittelyssä mahdollisesti ratkaistu, jos sovintoa ei olisi syntynyt. Sen sijaan oli korkeimman oikeuden mukaan ensin huomioitava B:n teko A:n väittämänä ja siihen pohjautunut kanne sekä tämän jälkeen verrattava niitä sovinnon ehtoihin ja suoritettava myös kohtuusharkintaa.
A:n B:n tekemiksi väittämät rikokset eivät olleet korkeimman oikeuden näkemyksen mukaan erityisen vakavia, ja A oli vaatinut niiden perusteella B:n rangaistukseen tuomitsemista ja vahingonkorvauksia henkisestä kärsimyksestä. Sovinnon myötä näistä vaatimuksista oli kuitenkin luovuttu ja B on sen sijaan esittänyt A:lle julkisen anteeksipyynnön myöntämättä kuitenkaan syyllisyyttään A:n väittämiin rikoksiin. Näillä perusteilla korkein oikeus päätyi siihen lopputulokseen, että asianosaisten tuli pitää omat oikeudenkäyntikulunsa omina vahinkoinaan. Näin ollen korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion ja jätti käräjäoikeuden ratkaisun asiassa voimaan, minkä seurauksena A vapautui velvollisuudesta korvata B:n kohtuulliset oikeudenkäyntikulut sekä käräjäoikeus- että hovioikeuskäsittelyn osalta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa