» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A oli vaatinut yhtiöltä tiettyjä korvauksia kuorma-autoalan yleissitovan työehtosopimuksen perusteella. A oli kuitenkin luopunut kanteestaan muutamaa vuotta myöhemmin, kun hovioikeuden eri asiassa antaman tuomion kautta kävi ilmi, ettei kyseistä työehtosopimusta tullut katsoa yleissitovaksi, minkä johdosta A:n kanteella ei ollut enää mainitsemansa työehtosopimuksen mukaista perustetta. A oli ennen kanteen nostamista saanut työsuojelupiiriltään ensiksi tiedon, että kyseinen työehtosopimus oli katsottava yleissitovaksi, mutta pian tämän jälkeen samalta työsuojelupiiriltä oli tullut lausunto, jonka mukaan asia ei ollutkaan enää näin. Tässä lausunnossaan työsuojelupiiri katsoi kuitenkin, että työehtosopimusta oli pidettävä yleissitovana siihen saakka, kunnes oli saatavilla luotettavaa selvitystä siitä, ettei se enää kuulunut yleissitovuuden piiriin. Asiassa oli juridiselta kantilta katsottuna kyse siitä, oliko A:n näissä olosuhteissa korvattava yhtiölle asiassa kertyneet oikeudenkäyntikulut, kun hän oli luopunut kanteestaan.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka hävisi asian, oli velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut. Edelleen saman luvun 4 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä, että asianosaisten oli pidettävä oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jos seikka, josta asian lopputulos aiheutui, ei ennen oikeudenkäyntiä ollut hävinneen asianosaisen tiedossa eikä hänen olisi pitänytkään olla siitä tietoinen.
Käräjäoikeus lähti arvioimaan tapausta siltä kantilta, että työehtosopimukseen kanteessaan vetoavalla osapuolella oli todistustaakka sen yleissitovuuden näyttämisen osalta. Tähän asetelmaan eivät käräjäoikeuden mukaan vaikuttaneet työsuojelupiirin lausunnot, sillä ne eivät olleet juridisesti sitovia. Käräjäoikeuden mukaan työsuojelupiirin toisen lausunnon tarkoituksena oli ollut viestittää A:lle, ettei kysymys työehtosopimuksen yleissitovuudesta ollutkaan täysin selvä, minkä A olisi voinut ottaa huomioon harkitessaan kanteen nostamista. Tästä johtuen käräjäoikeus katsoi, ettei oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 2 momentti soveltunut tapaukseen ja velvoitti A:n saman luvun 1 §:n nojalla korvaamaan yhtiölle asiassa kertyneet oikeudenkäyntikulut.
Hovioikeus arvioi asiaa samalla tavalla kuin käräjäoikeus, mutta totesi lisäksi hallituksen esitykseen perustuen, ettei pelkästään tietämättömyys asian lopputulokseen vaikuttaneesta seikasta kanteen tekemisen hetkellä johtanut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 2 momentin soveltumiseen, vaan siinä edellytettiin myös sitä, ettei asianosaisen pitänytkään olla tästä seikasta tietoinen. Tästä johtuen hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tapaan, että A olisi voinut ottaa työsuojelupiirin toisen lausunnon huomioon harkitessaan kanteen nostamista. Näillä perusteilla hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.
Korkein oikeus otti arvioinnissaan huomioon edellä mainittujen seikkojen lisäksi sen, että A oli jo haastehakemuksessaan katsonut, että asia oli riitainen muun muassa sen osalta, oliko työehtosopimus katsottavissa valtakunnalliseksi yleiseksi työehtosopimukseksi. Sekä tämän että työsuojelupiirin toisen lausunnon perusteella myös korkein oikeus katsoi, että A oli ollut tietoinen työehtosopimuksen yleissitovaksi katsottavuuden riidanalaisuudesta kanteen nostaessaan. Korkeimman oikeuden mukaan tämä kanteen menestymismahdollisuuksiin vaikuttanut seikka olisi tullut A:n toimesta huomioida jo kannetta nostaessaan.
Tästä johtuen korkein oikeus katsoi, ettei työehtosopimuksen riidanalaisuutta koskenut seikka ollut sellainen, josta A:n olisi voitu katsoa olleen tietämätön tai josta hänen ei olisi ollut pitänytkään tietää silloin, kun hän nosti kanteen asiassa. Näin ollen korkein oikeus totesi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n nojalla A:n korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut eikä muuttanut hovioikeuden asiassa antamaa tuomiota.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa