» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A ja B olivat yhteisten lastensa vanhempina tehneet aiemmin sopimuksen lasten yhteishuoltajuudesta, mutta A oli tämän jälkeen nostanut kanteen käräjäoikeudessa vaatimuksenaan lasten yksinhuoltajuus. B:n annettua asiaan vastauksensa A päätti luopua taistelusta ja peruutti kanteensa asian tultua jo vireille käräjäoikeudessa. Tällöin B vaati hänelle asian johdosta aiheutuneita oikeudenkäytnikuluja maksettaviksi A:n taholta. Näin ollen tapauksessa oli pääpiirteittäin kyse siitä, voitiinko näitä kuluja määrätä A:n maksettaviksi, kun asia oli jäänyt A:n tekemän peruutuksen vuoksi sillensä käräjäoikeudessa.
Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan jos asian käsittely jätetään sillensä sen vuoksi, että asianosainen on peruuttanut kanteensa tai jättänyt saapumasta tuomioistuimeen, hänen on korvattava vastapuolensa kulut, jollei ole erityistä syytä määrätä korvausvelvollisuudesta toisin.
Käräjäoikeuden asiassa oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta tekemän arvion mukaan kyseisessä asiassa sovinto ei ollut sallittu, minkä lisäksi se totesi, että myöskin B oli esittänyt vastineessaan vaatimuksia siltä varalta, että A:n tekemä hakemus oltaisiin otettu tutkittavaksi. Hakemuksen peruuttamisesta huolimatta käräjäoikeus katsoi, ettei erityisiä perusteita korvausvelvollisuuden ohjaamisesta A:lle löytynyt. Näin ollen käräjäoikeus hylkäsi B:n esittämän vaatimuksen oikeudenkäyntikulujensa korvaamisesta.
Myös hovioikeus katsoi, että kun kyseessä oli lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskenut asia, jolla oli vaikutusta lapsen etuun, ei siitä voinut sopia. Hovioikeus päätyi oikeudenkäyntikulujen korvattavuuden osalta samaan lopputulokseen kuin käräjäoikeus nojaten oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ään. Näin ollen hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden asiassa tekemää päätöstä.
Korkein oikeus arvioi asiassa omaa oikeuskäytäntöään sellaiseen aikaisempaan tapaukseen nojaten, jossa asiassa, jossa sovinto oli sallittu päädyttiin rinnastamaan kanteen peruuttaminen kanteen tutkimatta jättämiseen, joka puolestaan oli tulkittava siten, että asianomainen oli hävinnyt jutun. Korkein oikeus kuitenkin huomioi, että kyseessä olleessa asiassa sovinto ei ollut sallittu ja totesi, ettei samaa periaatetta ollut oikeuslähteiden perusteella välttämättä tarkoitettu sovellettavaksi asioissa, joissa sovinto ei ollut sallittu.
Korkein oikeus perusti ratkaisunsa asiassa pitkälti edellä mainitun oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n 2 momentin tulkintaan. Korkeimman oikeuden mukaan asian laatu puolsi sitä, että asianosaiset olisivat kumpainenkin joutuneet vastaamaan vain omista oikeudenkäyntikuluistaan. Tästä huolimatta korkein oikeus oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:ään nojaten totesi, että tahallisesti tai huolimattomuudellaan turhan oikeudenkäynnin aiheuttaneella asianosaisella oli velvollisuus korvata vastapuolensa oikeudenkäyntikulut, sillä A ei ollut esittänyt hakemuksen peruuttamisen osalta siihen johtaneiksi syiksi sellaisia seikkoja, joista hän ei olisi tiennyt tai joista hänen ei olisi voitu olettaa olleen tietoinen. Myöskään huoltajuustilanne ei ollut hakemuksen peruuttamisen johdosta muuttunut entisestä. Näin ollen korkein oikeus totesi, etteivät asian laatu taikka A:n vähävaraisuus olleet sellaisia oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n 2 momentissa tarkoitettuja erityisiä syitä, joiden perusteella hänen ei olisi tullut vastata B:n oikeudenkäyntikuluista asiassa tai joiden perusteella tätä korvausvelvollisuutta olisi voitu alentaa.
Näillä perusteilla korkein oikeus muutti hovioikeuden päätöstä ja määräsi A:n suorittamaan B:lle korvausta hänelle käräjäoikeuskäsittelystä aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista kohtuullisena pidetyn määrän.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa