» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa yhteisen vesijätön omistanut osakaskunta vaati, että niiden rantakiinteistöjen omistajat, joiden kiinteistön kohdalle vesijättö ulottui, olisivat lunastaneet tämän osan yhteisestä vesijätöstä itselleen. Kiinteistön muodostamislain 60 §:n 1 momentin mukaan jos kiinteistön kohdalla on yhteistä vesijättöä, jota voidaan tarkoituksenmukaisesti käyttää vain kiinteistön yhteydessä, kiinteistön omistajan on osakaskunnan vaatimuksesta lunastettava vesijättöalue tai sen osa. Vesijätöllä tarkoitetaan vesialuetta, joka on muuttunut maa-alueeksi esimerkiksi maankohoamisen tai järven laskemisen vuoksi. Vesijätön ollessa yhä vesialuetta sen omistaa vesialueen omistaja eikä sen rantakiinteistön omistaja, jonka kohdalla vesijättöä sijaitsee. Tapauksen kannalta olennaisimmaksi kysymykseksi nousikin se, voitiinko rantakiinteistöjen omistajia velvoittaa lunastukseen sillä perusteella, että kyseessä ollut vesijättö olisi ollut käytettävissä vain kiinteistöjen yhteydessä.
Toimitusmiesten asiassa tekemän päätöksen mukaan vesijättöalueita oli mahdollista käyttää tarkoituksenmukaisesti vain niihin rajoittuneiden kiinteistöjen yhteydessä, minkä johdosta lunastusten edellytysten katsottiin täyttyneen koko laajuudessaan. Yhteensä yhdeksän ihmistä valittivat päätöksestä Hämeenlinnan maaoikeuteen. Maaoikeus piti asian arvioinnissa tärkeänä sitä seikkaa, että osakaskunta ei ollut nähnyt yhteiselle vesijättöalueelle käyttöä. Tätä näkemystä oli maaoikeuden mukaan pidettävä osakaskunnan lainvoimaisena päätöksenä, kun se oli syntynyt äänestysmenettelyn kautta. Osakaskunnan näkemyksen mukaan aluetta tosin voitiin käyttää metsästykseen, kalastukseen ja virkistäytymiseen, mutta näitä perusteita maaoikeus kuvaili asiassa merkitykseltään vähäisiksi.
Maaoikeus arvioi myös vesijättöalueiden osien käyttömahdollisuutta rakennustarkoituksiin sekä maa- ja metsätaloudellisiin päämääriin, kuten laidunalueeksi. Arvioinnin pohjaksi suoritetun katselmuksen perusteella maaoikeus kuitenkin totesi, että näitäkään mahdollisuuksia ei ole mahdollista toteuttaa muutoin kuin niiden kiinteistöjen osana, joiden kohdalla vesijätön osat kussakin paikassa sijaitsivat. Näillä perusteilla maaoikeus totesi lunastusmenettelyn kiinteistönmuodostamislain kannalta hyväksyttäväksi ja piti toimitusmiesten tekemän päätöksen voimassa kaikilta osin.
Korkein oikeus arvioi harkinnassaan niin kutsutun yksinomaisen käytön edellytyksen täyttymistä, eli sitä, täyttyikö kiinteistönmuodostamislain 60 § 1 momentin vaatimus tapauksessa siten, että vesijättöä voitiin tarkoituksenmukaisesti käyttää vain niiden kiinteistöjen osana, joihin vesijätön alueet rajoittuivat. Korkeimman oikeuden mukaan tarkoituksenmukaista käyttöä voivat olla esimerkiksi kalastus, metsästys, laiduntaminen ja virkistyskäyttö. Yksinomaisen käytön edellytyksen korkein oikeus katsoi täyttyvän vain tilanteessa, jossa vesijättöä voidaan käyttää ainoastaan viereisen kiinteistön yhteydessä.
Korkein oikeus linjasi, että lunastusvelvollisuuden puuttuessa lunastukseen velvollisen varallisuuspiiriin lunastettavasta alueesta suoritettavan korvauksen vuoksi, velvoitteen asettamisen tulisi perustua yksilöllisiin ja täsmällisiin perusteisiin. Tämän johdosta luanstusvelvollisuutta olisi korkeimman oikeuden kannan mukaan tullut käsitellä jokaisen kiinteistön osalta erikseen eikä kokonaisuutena, kuten maaoikeus oli menetellyt. Edellytystä oli korkeimman oikeuden mukaan myöskin arvioitava objektiivisin eikä subjektiivisin perustein. Näin ollen korkein oikeus totesi, että maaoikeuden olisi tullut arvioitava tarkoituksenmukaiset käyttömahdollisuudet kiinteistöittäin ja sen pohjalta arvioitava myöskin yksinomaisen käytön edellytyksen täyttyminen kiinteistö kiinteistöltä. Kun maaoikeus ei ollut näin menetellyt, korkein oikeus kumosi maaoikeuden ja toimitusmiesten päätökset ja palautti asian toimitusmiehille uudelleen käsiteltäväksi.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa