» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tässä jo historiallisiakin elementtejä sisältäneessä oikeustapauksessa oli pohjimmiltaan kyse siitä, oliko silloisen Wärtsilän hallinnoima alue, jonka Helsinki oli alun perin saanut kuningatar Kristiinalta ja luovuttanut pitkäaikaiseen käyttöön Wärtsilän edeltäjälle, Wärtsilän itsensä omistuksessa vaiko Helsingin kaupungin. Kaupungille oli myönnetty lainhuuto näille alueille, joten Wärtsilää edeltänyt yhtiö lähti vaatimaan käräjäoikeudessa väitetyn omistusoikeutensa vahvistamista ja vaihtoehtoisesti Helsingin kaupungin saaman lainhuudon mitätöimistä.
Sekä käräjä- että hovioikeudessa vahvistettiin, että Wärtsilällä on alueen vakaa hallintaoikeus, mutta omistusoikeus ja lainhuuto on kuitenkin Helsingin kaupungilla. Wärtsilä vei asian korkeimpaan oikeuteen ja uudisti alkuperäisen vaatimuksensa.
KKO lähestyi asiaa luovutustarkoituksen, vakaan hallintaoikeuden ja omistusoikeuden välisen suhteen, maakaaren esitöiden ja silloisen oikeuskirjallisuuden näkökulmasta ja totesi, ettei Wärtsilällä ole omistusoikeutta, vaan nimenomaan vakaa hallintaoikeus. KKO:n mielestä asiassa ei oltu näytetty sitä, että alueet oli tarkoitus luovuttaa pysyvästi Wärtsilän edeltäjälle, vaan kyse oli pitkäaikaisesta luovutuksesta tiettyä käyttötarkoitusta varten. KKO ei myöskään mitätöinyt Helsingin kaupungin saamaa lainhuutoa, vaan totesi, että Wärtsilä pystyy kirjaamaan hallintaoikeutensa erityisenä oikeutena, eikä lainhuuto näin ollen aiheuttaisi estettä alueen käytölle.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa