» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa virallinen syyttäjä oli nostanut A:ta vastaan syytteen pahoinpitelystä vaatien A:n tuomitsemista ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tämän lisäksi syyttäjä vaati A:lle aikaisemmin tuomitun ehdollisen vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa. Käräjäoikeuden tuomittua A:n sakkorangaistukseen pahoinpitelystä syyttäjä valitti asiasta hovioikeuteen, jossa hän vaati yhtäältä rangaistuksen korottamista vankeusrangaistukseksi ja toisaalta toisti vaatimuksensa A:lle aikaisemmin tuomitun ehdollisen vankeusrangaistuksen täytäntöönpanosta. Tapauksessa oli juridiselta kantilta katsottuna kyse siitä, voitiinko valtio velvoittaa korvaamaan A:n antamasta vastauksesta hovioikeudessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut sillä perusteella, että hovioikeus oli hylännyt syyttäjän sille toimittaman valituksen.
Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin mukaan jos syyttäjän syyte tai muu vaatimus hylätään tai jätetään tutkimatta taikka jää sillensä, valtio on vastaajan vaatimuksesta velvollinen korvaamaan vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Edelleen saman luvun 9 §:n mukaan mitä muun muassa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:ssä säädetään riita-asioiden osalta, on soveltuvin osin voimassa myös rikosasioissa. Tämän oikeudenkäymiskaaren pykälän mukaan velvollisuus oikeudenkäyntikulujen korvaamiseen ylemmässä tuomioistuimessa on määrättävä sen mukaan, mitä muutoksenhakumenettelyssä on tapahtunut ja onko asianosainen voittanut vai hävinnyt muutoksenhaun.
Hovioikeus ei edellä sanotun mukaisesti muuttanut A:n käräjäoikeudessa saamaa tuomiota syyttäjän valituksen perusteella. Oikeudenkäyntikulujen korvattavuuden osalta hovioikeus keskittyi pitkälti asian arvioimiseen mainitun oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin kautta. Hovioikeus katsoi, että syyttäjä oli hävinnyt muutoksenhakunsa kokonaisuudessaan, minkä vuoksi valtio oli velvollinen korvaamaan A:lle hovioikeuteen laatimastaan vastauksesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.
Myös korkeimman oikeuden kannan mukaan syyttäjä oli hävinnyt muutoksenhakunsa hovioikeudessa, mikä oli selkeä lähtökohta asian käsittelyyn. Korkein oikeus kiinnitti arvioinnissaan kuitenkin huomiota siihen, ettei hovioikeuskaan muutoksenhaun hylätessään hylännyt syyttäjän syytettä, johon sekä muutoksenhaku että käräjäoikeuden tuomio A:n tuomitsemisesta sakkorangaistukseen alun perin perustuivat. Tällä korkein oikeus tarkoitti tiivistetysti sitä, että hovioikeus oli hylännyt vain syyttäjän vaatimuksen rangaistuksen koventamisesta eikä niinkään sitä syytteen mukaista pahoinpitelyn syyksilukemista, johon käräjäoikeuden rangaistusmääräys perustui.
Tästä johtuen korkein oikeus päätyi tulkitsemaan, ettei rangaistuksen koventamista koskenutta vaatimusta, joka kuitenkin liittyi syytteen mukaisesta rikoksesta annettuun tuomioon voitu pitää oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin soveltamispiiriin kuuluvana "muuna vaatimuksena". Korkein oikeus ei katsonut myöskään edellä mainitun oikeudenkäymiskaaren pykälän soveltuvan tapaukseen. Näillä perusteilla korkein oikeus totesi, ettei valtio ollut tapauksessa velvollinen korvaamaan A:lle vastauksesta hovioikeuteen aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja ja muutti hovioikeuden tuomiota tältä osalta.
Eri mieltä asiassa olleen oikeusneuvos Tulokkaan mukaan ratkaisun perusteena eivät voineet olla vain edellä mainitut asian muutoksenhakuvaihetta koskeneet säännökset. Hän tulkitsi säännösten taustaa kuitenkin korkeimman oikeuden tapaan siten, ettei valtio voinut joutua korvausvastuuseen kyseessä olleista oikeudenkäyntikuluista, vaikka sen esittämä rangaistuksen määrää koskenut vaatimus olikin hylätty. Oikeusneuvoksen mukaan valituksen ilmeinen perusteettomuus olisi kuitenkin voinut erilaisissa olosuhteissa puoltaa korvausvelvollisuuden syntymistä. Presidentti Sevón on Tulokkaan kanssa samaa mieltä asiassa.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa