» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa Helsingin kaupungin voimalaitoksella työskennellyt B oli työnjohtajan kanssa tekemänsä työn yhteydessä tapaturmaisesti osittain katkaissut kolme sormeaan. B oli ollut ammatiltaan kattilamuurari, mutta tapaturman jälkeen hän oli tullut kykenemättömäksi jatkamaan entisen ammattinsa parissa työskentelyä. Tästä syystä hän oli vuonna 1996 hakeutunut noin kolme vuotta kestävään koulutukseen uuteen ammattiin valmistumista varten. Tapauksessa tuli arvioitavaksi, kuinka pitkältä ajalta Helsingin kaupungin tuli suorittaa B:lle korvausta ansionmenetyksestä hänen vahingostaan vastuussa olevana työnantajana.
Käräjäoikeus arvioi tapauksen osalta aluksi työnjohtaja A:n vastuuta tapahtuneesta vahingosta ja totesikin hänen syyllistyneen työturvallisuussännösten rikkomiseen. Nämä rikkomukset olivat kuitenkin käräjäoikeuden mukaan olleet niin vähäisiä, ettei työnjohtajaa määrätty korvausvastuuseen A:ta kohtaan. Käräjäoikeus katsoi kuitenkin, että Helsingin kaupunki oli vahingonkorvauslain mukaisesti velvollinen korvaamaan A:lle hänen työssään itselleen aiheuttaman vahingon. Käräjäoikeus määräsi korvausvelvollisuuden A:n ansionmenetykseen perustuen jatkuvaksi aina siihen saakka, kun A täyttäisi vanhuuseläkeiän eli 65 vuotta.
Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta, vaikka Helsingin kaupunki vaatikin valituksessaan, ettei korvausvelvollisuutta tulisi ulottaa sen jälkeiseen aikaan, kun A oli aloittanut kouluttautumisensa uutta ammattia varten. Korkeimpaan oikeuteen toimittamassaan valituksessa Helsingin kaupunki esitti pääpiirteissään saman vaatimuksen, mutta pidensi korvauksen maksamisen ulottamisen ajankohdan kolme vuotta pidemmäksi A:n uudelleenkouluttautumisen arvioidun keston mukaan.
Korkeimman oikeuden selvityksen mukaan A oli elokuussa 1996 aloittanut kouluttautumisen uutta ammattiaan varten, jonka oli määrä kestää kolme vuotta. Korkein oikeus kuitenkin totesi, ettei tarkkaa arviota A:n kouluttautumisen jälkeisestä työelämään siirtymisen ajankohdasta tai hänen silloisesta palkkatasostaan ollut mahdollista antaa. Tästä johtuen korkein oikeus katsoi, että kolmen ja puolen vuoden kuluttua kouluttautumisen aloittamisesta lukien A:lla tulisi olla ollut riittävästi aikaa hakeutua hänen vammansa sallimaan työhön. Näin ollen korkein oikeus katsoi Helsingin kaupungin korvausvelvolliseksi A:n ansionmenetyksen johdosta vuoden 1999 loppuun saakka, mutta sen jälkeistä aikaa koskien tuomioistuin katsoi A:n kanteen ennenaikaiseksi.
Korkein oikeus totesi lisäksi, että Helsingin kaupungin vaatimus A:n opiskelukustannusten vähentämisestä ansionmenetyskorvauksista oli perusteeton siitä huolimatta, että tapaturmavakuutusyhtiö oli korvannut nämä kustannukset. Hovioikeuden tuomiota muutettiin näin ollen Helsingin kaupungin korvausvelvollisuuden keston osalta, mutta muilta osin se jätettiin voimaan.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa