» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A oli ollut etsintäkuulutettuna epäiltynä rikoksesta, minkä johdosta käräjäoikeus oli antanut häntä kohtaan noutomääräyksen. Noutomääräyksellä tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että tuomioistuin oli määrännyt A:n noudettavaksi oikeudenkäyntiin, jossa hänen oli määrä olla syytettynä. Tämän seurauksena A oli ollut vapautensa menettäneenä kolme päivää. Kun syyte oli käräjäoikeuden lainvoimaisella tuomiolla sittemmin päädytty hylkäämään, A vaati syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain perusteella valtiolta korvausta vapaudenmenetyksen johdosta. Tapauksessa oli näin ollen juridisesti kyse edellä mainitun lain soveltumisesta noutomääräyksen johdosta aiheutuneeseen vapaudenmenetykseen.
Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 §:n 1 momentin mukaan rikoksesta epäiltynä pidätetyllä tai vangitulla on oikeus saada vapauden menetyksen johdosta valtiolta korvaus muun muassa, jos syyte hylätään. Saman lain 2 §:n mukaan milloin epäilty on yrittänyt paeta, muuten karttaa esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä, hävittää todisteita taikka muulla tavoin vaikeuttaa asian selvittämistä, ei 1 §:ssä mainittua korvausta makseta, ellei hänen käyttäytymistään mielenjärkytyksen, erehdyksen tai muun sellaisen syyn vuoksi voida katsoa anteeksiannettavaksi. Edelleen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan jos vastaajan on saavuttava henkilökohtaisesti tuomioistuimeen ja hänen käyttäytymisensä perusteella on aihetta olettaa, ettei hän noudata määräystä, tuomioistuin voi määrätä hänet tuotavaksi istuntoon.
Käräjäoikeuden mukaan syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 §:n 1 momenttia tuli oikeuskäytäntöön perustuen soveltaa lähtökohtaisesti analogisesti ja laajentavasti. Tämän johdosta sillä, ettei noutomääräystä ollut mainittu kyseisen momentin listassa ei ollut kaikissa tapauksissa välttämättä merkitystä. Tässä tapauksessa käräjäoikeus kuitenkin päätyi siihen, ettei mainitun kaltainen lain laajentava soveltaminen tullut kyseeseen ja hylkäsi A:n kanteen.
Hovioikeus tulkitsi asiaa ennemminkin oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 5 §:n 2 momentin pohjalta ja totesi, että tuomioistuimella oli ollut riittävät perusteet määrätä A tuotavaksi istuntoon. Tämä johtui hovioikeuden näkemyksen mukaan siitä, että A oli ollut aikaisemmin etsintäkuulutettuna lukuisiin käsittelyihin liittyen, minkä johdosta oli ilmeistä, että vaara siitä, että A välttelisi istuntoon saapumista. Näin ollen hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden asiassa antamaa tuomiota.
Korkein oikeus arvioi käräjäoikeuden tapaan syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 §:n 1 momenttia hyvin seikkaperäisesti korkeimman oikeuden oikeuskäytännön pohjalta. Korkein oikeus tulikin säännöksen osalta siihen lopputulokseen, että sitä voitiin soveltaa myös sellaisissa tapauksissa, jotka eivät vastanneet suoraan säännöksen sanamuotoa. Tämän lisäksi korkein oikeus arvioi oikeudenkäymiskaaren ja rikoslain säännösten perusteella, että syytteen tullessa hylätyksi oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 5 §:n 2 momentin mukaisen noutomääräyksen aiheuttaman vapauden menetyksen korvaaminen ensiksi tässä kappaleessa mainitun lain mukaan oli mahdollista.
Korkeimman oikeuden punninnassa nousi kuitenkin ratkaisevaan asemaan mainituista kahdesta säännöksestä aiheutuva "ristiriita": noutomääräyksen antaminen nimittäin edellytti henkilöön omaan käyttäytymiseen perustuvaa oletusta siitä, että hän jättää noudattamatta määräystä saapua istuntoon, kun taas syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 2 §:ssä oikeudenkäynnin karttaminen on asetettu perusteeksi korvauksen epäämiseen. Toisin sanoen, jos noutomääräys on ollut lain mukaan perusteltu, korvauuksen ei voida katsoa tulevan kyseeseen kuin poikkeustilanteissa. Korkein oikeus on hovioikeuden tapaan todennut, että rikoskierteessä ollut A oli ollut etsintäkuulutettuna aikaisemmin 15 kertaa lyhyehkön ajan sisällä ja että tämä voitiin katsoa käräjäoikeudelle perustelluksi syyksi asettaa noutomääräys. Tästä johtuin korkein oikeus päätyi myös siihen, ettei A:lla ollut oikeutta korvaukseen viimeksi mainitun lain 2 §:n mukaisesti. Kokrien oikeus päätyi näin ollen siihen, ettei hovioikeuden ratkaisun lopputulosta ollut syytä muuttaa.
Asiassa eri mieltä ollut oikeusneuvos Koskelo päätyi korkeimman oikeuden kanssa samaan lopputulokseen, mutta hänen näkemyksensä mukaan aihetta syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 §:n 1 momenttia ei olisi tullut alun alkaenkaan tulkita sen sanamuodon mukaista asua laajentavasti. Hän arvioi, että koska perus- ja ihmisoikeusnormeista ei johtunut estettä lainsäätäjän tekemälle ratkaisulle jättää noutomääräyksestä aiheutuva vapauden menetys korvausoikeuden ulkopuolelle, ei syytä säännöksen laajentavaan tulkintaan ollut olemassa. Näin ollen kyseinen laki ei soveltunut oikeusneuvos Koskelon mukaan tapaukseen. Myös eri mieltä olleet oikeusneuvokset Mansikkamäki, Hidén ja Möller sekä presidentti Sevón yhtyivät tähän näkemykseen.
Oikeusneuvos Lehtimaja oli myöskin asiassa eri mieltä, mutta vain korkeimman oikeuden johtopäätöksen muotoilun kanssa, johon hän esitti vaihtoehtoisen lausunnon.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa