Minilex - Lakipuhelin

Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaikutus kiskonnan rangaistavuudelle vastikkeettomien oikeustoimien yhteydessä – KKO 2015:62


>> Lakipuhelin neuvoo vuosien kokemuksella - Soita 0600 12 450 >>

  • Kiskonta
    Törkeä kiskonta
    Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate
    Rikosoikeudellinen legaliteettiperiaate
    Lahja

Korkeimman oikeuden ratkaisu 2015:62 koski sitä, olivatko syytetyt G ja P syyllistyneet törkeään kiskontaan, kun he olivat käyttäneet hyväkseen N:n päihtymystä ja saaneet N:n lahjoittamaan G:lle ja P:lle rahaa, tavaroita ja palveluita. Tapauksen ratkaiseva seikka oli kiskontarikoksen ominaisuus, jonka mukaan kiskonnan on tapahduttava jonkin sopimuksen tai muun oikeustoimen yhteydessä, jotta siitä voidaan rangaista rikosoikeuden keinoin.  Korkein oikeus otti tapauksen käsiteltäväkseen oikeastaan vain vastatakseen kysymykseen siitä, voiko toisen taloudellinen hyväksikäyttö olla kiskonta, jos syytetyn saama hyöty on lahja (eli hyväksikäytetyn tekemä vastikkeeton oikeustoimi syytetyn hyväksi). Tapauksessa G:tä ja P:tä syytettiin törkeästä kiskonnasta, mutta asian lopullisen korkeimman oikeuden antaman tuomion kannalta törkeän kiskonnan pykälällä ei ollut juurikaan merkitystä. Tämän vuoksi tässä kommentaarissakaan ei tarvitse juuri koskea törkeän kiskonnan pykälään. Ratkaisussaan KKO 2015:62 korkein oikeus vapautti G:n ja P:n syytteestä, mikä kuulostaa varmasti arkijärjen vastaiselta käsiteltyjen tapahtumien valossa. Kommentaarissa kuvaillaan seuraavaksi nämä kyseiset tapahtumat. Ratkaisun lopputuloksen ymmärtämiseksi on tunnettava Suomen rikosoikeuden ehkäpä tärkein periaate: rikosoikeudellinen laillisuusperiaate tai rikosoikeudellinen legaliteettiperiaate. Tapauksen lopputulosta selventää myös tietämys rikosoikeudellisen ja siviilioikeudellisen kiskonnan erottelusta. Tässä kommentaarissa luonnehditaan jäljempänä lyhyesti sekä rikosoikeudellinen laillisuusperiaate että kiskontapykälien ero rikosoikeuden ja yksityisoikeuden välillä.

Tapauksessa KKO 2015:62 arvioidut teot tapahtuivat neljän päivän aikana kesäkuun alussa vuonna 2011. Tilanne alkoi siitä, että uhri N tapasi hänelle ennestään tuntemattomat G:n ja P:n helsinkiläisessä ravintolassa. Kolmikko oli tämän jälkeen poistunut ravintolasta ja viettänyt tiiviisti yhdessä seuraavat kolme tai neljä päivää huvitellen. Tänä aikana G ja P olivat muun muassa:

  • Huolehtineet siitä, että N oli pysynyt jatkuvasti humalassa (myös G joi alkoholia),
  • Kuljettaneet N:ää autolla eri liikkeisiin ja ravintoloihin (P oli kuskina),
  • Kannustaneet N:ää käyttämään rahaa kyseisissä liikkeissä ja ravintoloissa heidän hyväkseen,
  • Saaneet käteistä rahaa N:ltä,
  • Suostutelleet N:n lunastamaan G:n koruja panttilainaamosta ja antamaan kyseiset korut takaisin G:lle, sekä
  • Järjestäneet N:n yöpymisen.

G ja P olivat saaneet N:n pysymään jatkuvasti heikon harkintakyvyn tilassa (eli humalassa) muun muassa

  1. tarjoamalla tälle alkoholijuomia tasaisin väliajoin,
  2. olemalla mukana juhlatunnelmassa (G myös joi) ja
  3. muutoin yllyttämällä N:ää juomaan lisää.

Korkeimman oikeuden tapausselosteen mukaan N:ltä kului kyseisinä viinanhuuruisina päivinä rahaa noin 8500 euroa, joista G:n ja P:n hyväksi oli tullut 8 015,30 euroa. G ja P eivät maksaneet näistä palveluksista mitään takaisin N:lle. N:llä näyttää olleen oikeustoimien tekemisen aikaan tarkoitus antaa kyseiset palvelukset G:lle ja P:lle lahjoiksi (eli hän ei odottanut niistä mitään vastasuoritusta). N oli tapahtumien aikaan eläkkeellä ja hänen tulonsa olivat noin 2000 euroa kuukaudessa verojen jälkeen.

Kuten edellä jo korostettiin, korkeimman oikeuden tuomion 2015:62 ymmärtämisen kannalta olennainen periaate on rikosoikeudellinen laillisuusperiaate. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate on olemassa sen takaamiseksi, ettei tuomareilla olisi valtaa käyttää rikosoikeutta mielivaltaisesti. Periaatteen kautta varmistetaan siis osaltaan sitä, että laki on sama kaikille. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate on niin olennainen osa Suomen oikeutta, että siitä on säädetty Suomen tärkeimmässä laissa, perustuslaissa.

Suomen perustuslain 8 pykälässä lausutaan periaatteen päämuoto:

”Ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi.”

Asiallisesti saman sisältöinen pykälä rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta sisältyy myös rikoslain 3. lukuun (luvun ensimmäinen pykälä). Tästä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen lähtökohdasta on johdettu useita alaperiaatteita, kuten tapauksen 2015:62 kannalta tärkeä täsmällisyysvaatimus. Täsmällisyysvaatimuksen mukaan rikosoikeudellisen lainsäädännön tulee olla yksiselitteistä: jonkin teon rangaistavaksi säätävä lakipykälä ei saa olla millään tavalla epäselvä. Täsmällisyysvaatimus tunnetaan myös nimellä epätäsmällisyyskielto.

Täsmällisyysvaatimus ei ole luonnollisestikaan johtanut siihen, että Suomen rikoslainsäädännön tulisi olla täydellistä. Lakeja valmistelevat ja säätävät kuitenkin edelleen ihmiset rajallisten resurssien painostamina. Käytännössä täsmällisyysvaatimus ilmenee siten, että jos lainsäätäjä (eli eduskunta) on tehnyt työnsä huolimattomasti ja rikospykälään on jäänyt epämääräisiä ilmauksia, tuomioistuimen on valittava kyseisen pykälän erilaisista tulkinnoista syytetylle edullisin. Täsmennykseksi on painotettava vielä, että rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja täsmällisyysvaatimus kohdistavat vaatimuksia ainoastaan eduskunnalle ja eduskunnan säätämää rikosoikeutta tulkitseville ja soveltaville tuomioistuimille.

Syytetyille G:lle ja P:lle vaadittiin tapauksessamme rangaistusta (törkeästä) kiskonnasta. Kiskontaa koskeva rikoslain 36. luvun 6 pykälä kuuluu seuraavasti (1. momentti eli pykälän kappale):

”Joka käyttämällä hyväksi toisen taloudellista tai muuta ahdinkoa, riippuvaista asemaa, ymmärtämättömyyttä tai ajattelemattomuutta jonkin sopimuksen tai muun oikeustoimen yhteydessä hankkii tai edustaa itselleen tai toiselle taloudellista etua, joka on selvästi epäsuhteessa vastikkeeseen, on tuomittava kiskonnasta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

G:n ja P:n tapauksessa ratkaiseva merkitys oli kohdalla ”jonkin sopimuksen tai muun oikeustoimen yhteydessä”. Sopimus- tai oikeustoimiliitännäisyys on osa kiskontarikoksen tunnusmerkistöä. Tunnusmerkistö on laissa olevasta rikosteon kuvailusta yksilöidyt osat tai ominaisuudet, jotka teon tulee täyttää, jotta rangaistussäännöstä voidaan soveltaa kyseiseen tekoon. Esimerkiksi kiskontapykälästä voidaan tunnistaa seuraavat tunnusmerkistötekijät:

  1. sopimus- tai oikeustoimiliitännäisyys,
  2. toisen henkilön hyväksikäyttö a. taloudellisen tai muun ahdingon avulla, b. riippuvaista asemaa hyödyntämällä tai c. ymmärtämättömyyden tai ajattelemattomuuden turvin,
  3. taloudellisen edun saavuttaminen itselle tai toiselle,
  4. saavutetun taloudellisen edun selvä epäsuhta uhrin saamaan vastikkeeseen nähden.

Lisäksi kiskontapykälä sisältää piilevän tahallisuusvaatimuksen: kiskontaan ei voi syyllistyä henkilö, joka solmii oikeustoimen heikossa asemassa olevan kanssa, jos oikeustoimen tekijä ei tiedä vastapuolensa onnettomasta tilanteesta. Hyväksikäytön määritelmä sisältää jo itsessään teon tahallisuuden.

Teon tulee täyttää rikoksen tunnusmerkistö kokonaisuudessaan, jotta siitä voidaan rangaista rikoksena. Palataanpa tapaukseen KKO 2015:62. Siinä tuomioistuimet joutuivat ottamaan kantaa kysymykseen, luetaanko lahja kiskontapykälässä tarkoitetuksi sopimukseksi tai muuksi oikeustoimeksi. Vastakkain olivat kaksi tulkintaa:

  1. Lahja katsotaan kiskontapykälässä tarkoitetuksi muuksi oikeustoimeksi, ja kiskonnan kautta saadun lahjan muodostama taloudellinen etu on varsin selvästi epäsuhdassa kiskonnan uhrilta N:ltä saatuun vastasuoritukseen, jota ei siis ollut ollenkaan.
  2. Lahja ei kuulu kiskontapykälässä tarkoitettuun ryhmään sopimuksista ja muista oikeustoimista, koska pykälä sisältää myös vaatimuksen osapuolten vastikkeiden vertaamisesta, jota ei voida suorittaa lahjoituksen osalta lahjansaajan vastasuorituksen puuttuessa.

Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen lisäksi toinen asia, joka saattaa tehdä tapauksesta 2015:62 hieman helpommin hyväksyttävämmän, on tieto rikosoikeudellisen kiskontasääntelyn ja siviilioikeudellisen kiskontasääntelyn erillisyydestä. Kiskontaa koskeva sääntely ei siis rajoitu pelkästään rikosoikeuteen. Suomen oikeudessa on nimittäin myös siviilioikeudellista sääntelyä kiskontatilanteita varten.

Siviili- tai toiselta nimeltään yksityisoikeus koostuu yksityishenkilöiden välisiä oikeussuhteita sääntelevästä oikeudesta (oikeussuhteet: yksityishenkilö - yksityishenkilö). Rikosoikeus puolestaan käsittelee valtion rankaisuoikeuden käyttöä suhteessa yksityishenkilöihin (oikeussuhteet: valtio - yksityishenkilö). Kiskonnan seurauksista kiskojan (yksityishenkilö) ja kiskonnan kohteen (yksityishenkilö) välillä on säädetty oikeustoimilaissa (laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista). Kiskonta on yksi oikeustoimilain 3. luvun listaamista oikeustoimien yleisistä pätemättömyysperusteista ja sitä koskeva 31 pykälän 1. momentti kuuluu:

”Jos joku, käyttäen hyväkseen toisen pulaa, ymmärtämättömyyttä, kevytmielisyyttä tai hänestä riippuvaista asemaa, on ottanut tai edustanut itselleen aineellista etua, joka on ilmeisessä epäsuhteessa siihen, mitä hän on antanut tai myöntänyt, tahi josta mitään vastiketta ei ole suoritettava, ei täten syntynyt oikeustoimi sido sitä, jonka etua on loukattu.”

Kuten edellä lainatuista lainkohdista voi havaita, rikosoikeudellisen kiskonnan ja siviilioikeudellisen kiskonnan tekokuvaukset muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Ne ovat kuitenkin tästä huolimatta toisistaan erillään sovellettavia pykäliä. On siis täysin mahdollista, että oikeustoimi katsotaan pätemättömäksi kiskonnan perusteella riitaoikeudenkäynnissä, mutta samaisesta kiskonnasta ei kuitenkaan tuomita rangaistusta rikosoikeudenkäynnissä (oikeudenkäynnit saatetaan pitää samalla kertaa tai erikseen).

Lopultakin pääsemme kommentaarissa käymään lävitse tapauksen KKO 2015:62 oikeudenkäyntivaiheita. Tapauksen käsittely alkoi Helsingin käräjäoikeudessa, jossa syyttäjä ja asianomistaja (eli N) vaativat G:lle ja P:lle rangaistusta törkeästä kiskonnasta. Käräjäoikeus päätyi hyväksymään syytettyjä vastaan nostetut syytteet ottamatta kantaa siihen, voiko kiskontarikokseen ylipäätään syyllistyä henkilö, joka manipuloi lahjoja heikossa tilanteessa olevalta. Käräjäoikeus vaikuttaa korkeimman oikeuden tapausselosteen perusteella pitäneen vastausta itsestään selvänä: tietysti kiskontaan voi syyllistyä myös lahjoitusten yhteydessä. Käräjäoikeudessa G tuomittiin 10 kuukauden ehdottomaan vankeuteen ja P 9 kuukauden ehdolliseen vankeuteen kummatkin törkeästä kiskonnasta.

Tapaus eteni Helsingin hovioikeuteen, kun sekä G että syyttäjä valittivat käräjäoikeuden tuomiosta. G vaati syytteen hylkäämistä tai rangaistuksen alentamista. Syyttäjä vaati G:n ja P:n rangaistusten korottamista ja P:n vankeuden koventamista ehdottomaksi. P vaati vastavalituksessaan syytteen hylkäämistä.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Perusteluinaan tuomioistuin tukeutui

a) kiskontarikospykälän säätämiseen johtaneisiin esitöihin ja

b) kyseisen säännöksen tarkoitukseen suojella asianomistajaa taloudelliselta hyväksikäytöltä,

ja teki niistä johtopäätöksen, ”ettei vastaajaa, joka ei ollut ollenkaan antanut vastiketta ja oli siten menetellyt moitittavammin, ollut syytä asettaa parempaan asemaan kuin vastaajaa, joka oli antanut jonkinlaisen mutta kuitenkin epäsuhtaisen vastikkeen”. Toisin sanoen hovioikeus siis omaksui rikoslain kiskontapykälän tulkinnan, jonka mukaan kyseinen rikos voi tapahtua myös lahjoittamisen yhteydessä.

Tapauksen hovioikeuskäsittelyssä on kuitenkin vielä yksi huomion arvoinen yksityiskohta: yksi hovioikeuden tuomareista oli ratkaisusta eri mieltä muiden asiasta päättäneiden tuomareiden kanssa. Enemmistön kanssa eri mieltä ollut hovioikeuden jäsen olisi omaksunut tapauksessa kiskontasäännöksen tulkinnan, jonka mukaan rikosoikeudellisesta kiskonnasta ei voi olla kyse silloin, kun muuten tunnusmerkistön täyttävä teko on tehty vastikkeettoman oikeustoimen yhteydessä. Vähemmistöön jäänyt hovioikeustuomari olisi hylännyt syytteet ja perusteli kantaansa

  1. rikoslain kiskontasäännöksen sanamuodolla,
  2. kiskontasäännöksen esitöillä,
  3. oikeuskirjallisuuden kannanotoilla ja
  4. Ruotsin rikoslain kiskontaa koskevalla lainkohdalla.

Hänen tärkein ajatuksensa oli se, ettei rikoslain kiskontapykälää voida ilman lainmuutosta ulottaa vastikkeettomien oikeustoimien yhteydessä suoritettuihin tekoihin, jotka tarkoittavat jonkun heikon tilanteen hyväksikäyttämistä. Siviilioikeudellisen kiskonnan kohdalla näin on tehty, mutta rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja täsmällisyysvaatimus estävät samanlaisen soveltamisalan laajentamisen kiskontarikoksen osalta.

G ja P valittivat tapauksesta toiseen otteeseen kenties vähemmistöön jääneen hovioikeustuomarin sanojen kannustamana ja korkein oikeus myönsi heille valitusluvan. Viimeinkin G:n, P:n ja N:n tapahtumat päätyivät korkeimman oikeuden eteen. Oikeus aloitti rikoslain kiskontapykälän tulkitsemisen toteamalla, että uhrin humalatila ei missään nimessä estä kiskontasäännöksen soveltumista. Alkoholin juomisesta voi aiheutua lain tarkoittama ajattelematon tai ymmärtämätön tila, jota joku voi sitten käyttää rikollisesti hyväkseen taloudellisen edun saamiseksi.

Miten sitten korkein oikeus lähestyi tapauksen tärkeintä kysymystä siitä, mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa kiskontapykälän ilmaisu ”sopimuksen tai muun oikeustoimen yhteydessä” vastikkeettomien oikeustoimien kannalta? Korkein oikeus omaksui kyseisen tunnusmerkistötekijän tulkinnassa tärkeäksi lähtökohdakseen oikeustoimen avulla hankitun taloudellisen edun ja sen vastasuorituksen vertailun suorittamisen. Oikeus totesi tähän liittyen, että ”rikoslaissa tarkoitettu kiskonta voi tulla kysymykseen vain, mikäli edun ja vastasuorituksen välillä on selvä epäsuhta”.

Korkein oikeus etsi tulkinta-apua monesta eri lähteestä:

  1. rikoslain kiskontapykälän sanamuodosta,
  2. rikoslain kiskontapykälän esitöistä (korkein oikeus nostaa esiin erityisesti lausunnon, joka selvästi tukee tulkintaa siitä, että ”rangaistavaksi on tarkoitettu säätää heikomman taloudellinen hyväksikäyttö vain molemminpuolisesti vastikkeellisissa sopimussuhteissa ja ettei tarkoituksena ole ollut tässä antaa rikosoikeudellista suojaa vastikkeettomien oikeustoimien yhteydessä”. Tuomioistuimen mukaan toisen henkilön heikon tilanteen hyväksikäyttö voi kuitenkin täyttää petosrikoksen tunnusmerkistön ja tällä tavalla aikaansaatu oikeustoimi voidaan katsoa pätemättömäksi siviilioikeudellisena kiskontana.)
  3. rikoslain kiskontapykälän tarkoituksesta (korkein oikeus muotoili kiskontarikosten tarkoituksen erään hallituksen esityksen mukaan: ”kiskontarikoksia koskevilla säännöksillä pyritään ehkäisemään hädänalaisessa tai muutoin sopimuskumppaniaan heikommassa asemassa olevan henkilön taloudellinen hyväksikäyttäminen sopimussuhteessa”),
  4. oikeustoimilain kiskontapykälästä (esitelty aiemmin tässä kommentaarissa) ja
  5. kummankin kiskontapykälän lainsäädäntöhistoriasta (pykälien historiat lomittuvat toisiinsa eli rikoslain kiskontapykälä on vaikuttanut oikeustoimilain kiskontapykälää säädettäessä ja pykäliä on muutettu ajoittain yhdenmukaisemmiksi).

Loppujen lopuksi korkein oikeus ei löytänyt riittävästi tukea tulkinnalle vastikkeettomien oikeustoimien kuulumisesta kiskontapykälässä tarkoitettujen sopimusten tai muiden oikeustoimien ryhmään. Suomen laki on siis tältä osin vähintäänkin epäselvä, elleipä peräti hieman vastakkaisen tulkinnan puolelle painottunut. Tähän liittyen tuomioistuin itse asiassa toteaa: ”oikeustoimilain säätämisen jälkeiset rikoslain muutokset viittaavat pikemmin siihen, että kiskonta mainitunlaisten oikeustoimien yhteydessä olisi tarkoitettu edelleen jättää rangaistavuuden ulkopuolelle siviilioikeudellisten seuraamusten varaan”. Nähdäkseni siviilioikeudellisilla seuraamuksilla tarkoitetaan tässä yhteydessä lähinnä oikeustoimilain 31 pykälää siviilioikeudellisesta kiskonnasta.

Rikoslain kiskontapykälästä tehtiin korkeimmassa oikeudessa samat johtopäätökset kuin vähemmistöön jäänyt hovioikeustuomari oli tehnyt alemmassa tuomioistuinportaassa: pykälän tulkitseminen niin, että rikostunnusmerkistö kattaisi lahjat olisi rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vastaista. Korkeimman oikeuden mukaan kyseessä olisi tällöin rikosoikeudenkäynneissä kielletty sanamuodon ulkopuolelle menevä laajentava tulkinta.

Kuten tämän kommentaarin aluksi jo todettiin, korkein oikeus vapautti tuomiossaan G:n ja P:n syytteestä ja jo tuomituista rangaistuksista.

Aiheeseen liittyvät tapaukset

 

Selaa lakitietoa