» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A oli syyllistynyt erilaisiin rikoksiin vuoden 2006 aikana, joista jälkimmäiset olivat tapahtuneet todella pian sen jälkeen, kun hänet oli päästetty ehdonalaiseen vapauteen. Myöhemmin samana vuonna lainsäädäntöä oli uudistettu sillä tavalla, että rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 15 §:n 4 momentti korvattiin rikoslain 2 c luvun 14 §:n kautta. Molemmat näistä säännöksistä koskivat sitä, miten jäännösrangaistuksen osalta oli meneteltävä tilanteessa, jossa henkilö syyllistyi rikokseen vapaaksi päästämisensä jälkeen. Jäännösrangaistuksella tarkoitetaan siis sitä osaa rangaistuksesta, joka on vielä jäljellä ehdonalaiseksi päästämisen aikaan. Tapauksessa oli näin ollen kyse siitä, tuliko A:n jäännösrangaistuksen mittaamisen osalta menetellä ehdonalaisessa vapaudessa tehtyjen rikosten tekoaikana voimassa olleen vai uuden lainsäädännön mukaisesti.
Rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 15 §:n 4 momentin mukaan milloin vapaaksi päästetty oli tehnyt uuden rikoksen, tuli sen oikeuden, joka siitä tuomitsi, samalla määrätä, oliko hän sen johdosta menettävyt ehdonalaisen vapautensa vai eikö. Kyseiseen pykälään liittyneen vakiintuneen rangaistuskäytännön mukaan jäännösrangaistuksesta oli suoritettu tällöin yksi kuukausi riippumatta jäännösrangaistuksen pituudesta. Rikoslain 2 c luvun 14 §:n mukaan puolestaan täytäntöön pantavasta jäännösrangaistuksesta ja koeajalla tehdystä rangaistuksesta määrätään yhteinen ehdoton vankeusrangaistus muista rikoksista samalla kertaa tuomittavien vankeusrangaistusten kanssa. Edelleen rikoslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Saman pykälän 2 momentin mukaan kuitenkin tuli soveltaa uutta lakia, jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä ja jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen.
Käräjäoikeus otti harkinnassaan huomioon edellä esitellyn lievemmän lain periaatteen. Ottaen huomioon sen, että A:n jäännösrangaistus oli pitkä käräjäoikeus totesi, että se olisi tullut pantavaksi täytäntöön myös uuden lainsäädännön nojalla. Käräjäoikeus tuli siihen lopputulokseen, että uuden lainsäädännön pohjalta katsottaessa A olisi tullut tuomita yhtä kuukautta pidempään jäännösrangaistuksen suorittamiseen, minkä johdosta lievemmän lain periaate ei tapauksessa pitänyt tulla sovellettavaksi. Näin ollen käräjäoikeus sovelsi tapaukseen rikosten tekoaikana voimassa ollutta rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 15 §:n 4 momenttia, jonka perusteella se tuomitsi A:lle myönnetyn vapauden menetetyksi.
Rikosseuraamusvirasto vaati hakemuksessaan korkeimmalle oikeudelle käräjäoikeuden päätöksen oikaisua sillä perusteella, että käräjäoikeuden olisi tullut mainitun lakipykälän soveltamisen sijasta soveltaa tapaukseen rikoslain 2 c luvun 14 §:n mukaista jäännösrangaistuksen mittaamista. Korkein oikeus päätteli, että hakemuksen juridisena perusteena tuli tällöin käyttää oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 momenttia, joka perustui tuomion purkamiseen ilmeisesti väärän lain soveltamisen nojalla.
Korkein oikeus totesi ratkaisussaan käräjäoikeutta mukaillen, että tapauksessa oli otettava lähtökohdaksi rikoslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti se, että jäännösrangaistuksen täytäntöönpanon ja ehdonalaisen vapauden menettämisen osalta tuli noudattaa sitä lakia, joka oli ollut voimassa sillä hetkellä, kun rikokset oli tehty. Korkein oikeus otti harkinnassaan huomioon lievemmän lain periaatteen. Se totesi kuitenkin, että siinä missä vanhassa lainsäädännössä ei oltu määritelty täytäntöönpantavan jäännösrangaistuksen pituutta, niin uudessa lainsäädännössä etenkin pitkä jäännösrangaistus saattoi yhteistä rangaistusta siitä ja muista rikoksista mitattaessa muodostua huomattavankin pitkäksi. Näin oli ainakin verrattaessa aikaisempaan lainsäädäntöön perustuneeseen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön. Näillä perusteilla korkein oikeus tuli siihen johtopäätökseen, että uuden lain soveltaminen ei olisi johtanut tapauksessa lievempään lopputulokseen, minkä johdosta rikoslain taannehtivan soveltamisen kielto esti soveltamasta tapauksessa tekohetken jälkeen voimaan tullutta lainsäädäntöä. Näin ollen korkein oikeus totesi, ettei perusteita käräjäoikeuden tuomion kumoamiselle ole olemassa eikä kyseessä ollut ollut ilmeisesti väärä lain soveltaminen. Korkein oikeus päätyi täten hylkäämään rikosseuraamusviraston hakemuksen.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa