» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Työntekijälle oli korkeimman oikeuden päätöksellä saanut yhtiöltä vahingonkorvausta perusteettoman lomauttamisen ja sitä seuranneen työsopimuksen raukeamisen johdosta ajalta 1.1. -1.12.1992. Nyt hän kuitenkin vaati lisäkorvausta korvatun ajan jälkeisestä vahingosta. Hänen mukaansa lain mukainen 2 vuoden määräaika kanteen nostamiselle ei pätenyt tässä tapauksessa, koska työsopimusta ei ollut irtisanottu tai purettu, vaan yhtiö oli muulla menettelyllään saanut työsopimuksen raukeamaan. Yhtiön mukaan kanneoikeus oli vanhentunut.
Käräjäoikeus totesi, että kyseessä oli työntekijän väitteen mukainen tilanne, jossa työsuhde ei ollut päättynyt irtisanomalla tai purkamalla. Tämän johdosta tapauksessa tuli soveltaa työsopimuslain 47 e §:n 1 momenttia. Tuota säädöstä ei kuitenkaan pitäisi tulkita siten, että kanteen voisi nostaa kahden vuoden määräajankin jälkeen. Tämä johtui siitä, että lainsäätäjän tarkoituksena katsottiin olleen työsopimusriitojen joutuisa ratkaisu oikeudessa. Hovioikeus yhtyi käräjäoikeuden mielipiteeseen ja totesi, että kahden vuoden määräaikaa voitiin soveltaa kyseisessä tapauksessa ja sen katsottiin umpeutuneen.
Korkeimmassa oikeudessa työntekijä vaati kanteensa hyväksymistä. Korkeimman oikeuden mukaan vahingonkorvausta ei voinut vaatia etukäteen. Siksi lisäkorvauksen vaatiminen nousikin vasta nyt esille. Mikäli kanneajan rajoittamisella rajoitettaisiin työntekijän oikeutta vaatia vahingonkorvausta se rajoittaisi myös työntekijän oikeutta täyteen korvaukseen. Näin ollen työntekijän kokeman vahingon aikajakso voisi olla pidempi kuin kanteen jättämisen aikaraja. Näin ollen aikaraja ei rajoittaisi työntekijän mahdollisuutta hakea korvausta tässä tapauksessa. Hovioikeuden tuomio kumottiin ja asia palautettiin käräjäoikeuteen.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa