» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A oli puukottanut B:tä, mutta syyttäjä oli tämän jälkeen laiminlyönyt noudattaa syytteen nostamiselle varattua määräaikaa. Tämän seurauksena A oli päässyt vapaaksi ja vapaana ollessaan sattumalta tavannut B:n. B väitti tästä tapaamisesta aiheutuneen hänelle järkytystä ja henkistä kärsimystä. Tapauksessa oli juridiselta kantilta katsottuna kyse ensinnäkin siitä, tuliko syyttäjä tuomita rangaistukseen tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. Toiseksi asiassa tuli arvioitavaksi se, oliko B:llä asianomistajan puhevaltaa esittää rangaistusvaatimus syyttäjää kohtaan. Kolmanneksi tapauksessa tuli harkittavaksi, oliko syyttäjän laiminlyönti aiheuttanut B:n henkisestä kärsimyksestä aiheutunutta vahinkoa.
Hovioikeus aloitti syyttäjän laiminlyönnin vakavuusarvioinnin harkitsemalla, oliko A ollut vaaraksi ympäristölleen vapaana ollessaan. Sekä syyttäjän ripeät toimet laiminlyöntinsä korjaamiseksi että todistajankertomukset olivat hovioikeuden näkemyksen mukaan viitteitä siitä, että A:ta oli ainakin alkoholin vaikutuksen alaisena pidettävä vaarallisena. Kun käräjäoikeus otti vielä huomioon, että B oli lapsensa kanssa tavannut A:n kotitalonsa rappukäytävässä, se katsoi, ettei syyttäjän virkavelvollisuuden rikkomisen vakavuusastetta voitu pitää vähäisenä ja tuomitsi syyttäjän saamaan tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta varoituksen.
Hovioikeuden mukaan B:lle oli A:n kohdatessaan aiheutunut psyykkinen häiriötila, jonka voitiin katsoa olleen välittömässä syy-yhteydessä syyttäjän tekemän laiminlyönnin kanssa. Tästä johtuen hovioikeus katsoi B:llä olleen vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n mukaisesti oikeus vahingonkorvaukseen hänelle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä. Hovioikeus langetti saman lain mukaisen korvausvelvollisuuden B:tä kohtaan myös valtiolle sillä perusteella, että syyttäjän laiminlyönti oli johtanut A:n tapaamisesta syntyneeseen henkiseen kärsimykseen. Nämä korvaukset tuli hovioikeuden mukaan syyttäjän ja valtion yhteisvastuullisesti korvattavaksi siten, että syyttäjälle jäisi maksettavaksi vain se osa, jota ei voitu saada perityksi valtiolta.
Korkein oikeus otti ensiksi ratkaistavakseen, oliko hovioikeudessa asianomistajaksi haastettu B voinut yhtyä valtionsyyttäjän syytteeseen syyttäjää kohtaan vaatimalla tätä tuomittavaksi rikoslain mukaiseen rangaistukseen tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. Toisin sanoen korkein oikeus pohti sitä, oliko B:llä ollut oikeus esittää tällainen rangaistusvaatimus hovioikeudessa. Korkein oikeus tulkitsi asiaan liittyneitä oikeuslähteitä siten, että syytteen nostamiselle asetetun määräajan katsottiin palvelevan ensi sijassa epäillyn oikeusturvaa. Tästä johtuen korkein oikeus totesi, ettei syyttäjän laiminlyönti vaarantanut tapauksessa B:n oikeuksia, vaan ennemminkin A:n oikeusturvaa siitä huolimatta, että B olikin ollut tapauksessa asianomistajan roolissa.
Näin ollen korkein oikeus katsoi, ettei B:lle aiheutunut vahinko ollut johtunut syyttäjän laiminlyönnistä, minkä johdosta hänellä ei olisi ollut oikeutta esittää rangaistusvaatimustaan hovioikeudessa. Tämä johti tapauksessa vain siihen, että korkein oikeus poisti hovioikeuden antaman lausunnon B:n rangaistusvaatimuksesta ja jätti tämän vaatimuksen tutkimatta. Henkisestä kärsimyksestä vaadittua vahingonkorvausta koskeneen asian korkein oikeus puolestaan katsoi voivansa ottaa tutkittavakseen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 1 §:n mukaisesti.
Pääasian osalta korkein oikeus katsoi, että syytteen nostaminen sille asetetun määräajan puitteissa on kaikkiean asianosaisten oikeusturvan kannalta merkittävää. Tämän määräajan noudattamisen laiminlyönti oli käräjäoikeuden mukaan myös omiaan heikentämään yleistä luottamusta syyttäjien kykyyn hoitaa heille annettuja tehtäviä. Kun tapauksessa ei ollut tullut esiin mitään seikkoja, jotka osoittaisivat syyttäjän laiminlyönnin olleen kokonaisuutena arvioiden vähäinen, korkein oikeus katsoi hänen edellä mainituilla perusteilla syyllistyneen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.
Syyttäjän vahingonkorvausvastuuta B:tä kohtaan arvioidessaan korkein oikeus kiinnitti huomiota siihen, oliko B:n henkinen kärsimys aiheutunut syyttäjän laiminlyönnin seurauksena. Tämän osalta korkein oikeus katsoi, että B:n vahinko oli aiheutunut lähinnä sen seurauksena, miten A oli päättänyt vapaalla ollessaan menetellä eikä vahingon syntymisen voitu katsoa olevan ennalta-arvattava seuraus syyttäjän laiminlyönnistä. Näin ollen laiminlyönti ja vahinko eivät korkeimman oikeuden mukaan olleet syy-yhteydessä keskenään, minkä johdosta se vapautti syyttäjän vahingonkorvausvelvollisuudestaan B:n henkiseen kärsimykseen liittyen. Muutoin korkein oikeus jätti hovioikeuden tuomion voimaan.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa