» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa mielenterveysongelmista kärsinyt henkilö D oli tarkoitus toimittaa psykiatriseen hoitoon. Hän ei kuitenkaan tähän suostunut, vaan lähti pakoon sairaankuljetushenkilöitä. Paikalle kutsuttiin poliisipartio, johon kuuluivat poliisit A, B ja C sekä poliisikoira. D tavoitettiin etsintöjen päätteeksi metsäaukiolla, jolloin hän kääntyi ja lähti etenemään kohti poliisipartiota vesuri kohotettuna iskuvalmiuteen. Poliisi A ampui D:tä kahdesti jalkaan, jonka jälkeen poliisikoira sai kaadettua D:n maahan. Tämän jälkeen D iski vesurilla poliisikoiraa päähän ja kohottautui maasta ylös. Silloin poliisi B ampui D:tä reiteen. Tämä viimeinen laukaus johti D:n kuolemaan myöhemmin sairaalassa. Tapauksessa oli kyse siitä, olivatko poliisit A ja B syyllistyneet hätävarjelun liioitteluun ja virkavelvollisuuden rikkomiseen. Lisäksi tapauksessa oli kysymys myös surmansa saaneen D:n vanhempien oikeudesta käyttää asianomistajan syyteoikeutta.
Käräjäoikeuden mukaan D:n vanhemmilla ei ollut asiassa syyteoikeutta, sillä asianomistajan asema kuului D:n lapselle. Lisäksi käräjäoikeus hylkäsi tuomiollaan kaikki poliiseihin kohdistetut syyttäjän syytteet. Hovioikeus päätyi molemmissa asioissa samaan lopputulokseen.
Korkein oikeus ratkaisi myös kysymyksen D:n vanhempien syyteoikeudesta vastaavalla tavalla kuin alemmat tuomioistuimet. Korkeimman oikeuden mukaan tässä tapauksessa asianomistajan ensisijainen syyteoikeus kuului surmansa saaneen D:n lapselle lähiomaisena, eikä syyteoikeus siirtynyt vanhemmille, vaikka ensisijaisen syyteoikeuden haltija ei halunnut käyttää syyteoikeuttaan.
Tapauksessa pääasiaa koskevan kysymyksen korkein oikeus ratkaisi muuttamalla hovioikeuden tuomiota. Korkein oikeus katsoi poliisi B:n syyllistyneen hätävarjelun liioitteluna tehtyyn pahoinpitelyyn, mutta jätti tämän rangaistukseen tuomitsematta. Poliisi A, joka ampui kuolettavan laukauksen, sai sakkotuomion hätävarjelun liioitteluna tehdyistä pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta. Syytteet virkavelvollisuuden rikkomisesta hylättiin.
Perusteluissaan korkein oikeus totesi poliisi B:n syyllistyneen hätävarjelun liioitteluun ampuessaan D:tä ennen kuin poliisikoiraa oli käsketty hyökkäämään. B:n käyttämä voimakeino ei ollut välttämätön D:n hyökkäyksen torjumiseksi, eikä sitä voitu pitää olosuhteisiin nähden puolustettavana. Poliisi A syyllistyi myös hätävarjelun liioitteluun, sillä olosuhteet huomioiden hän olisi voinut perääntyä tilanteesta. Aseen käyttäminen ei ollut välttämätöntä kokonaistilanne huomioiden. Hänen ei kuitenkaan voitu katsoa täytyneen pitää kuolemaa menettelynsä todennäköisenä seurauksena, eikä rikosta pidetty kokonaisuutena arvostellen törkeänä.
Korkeimman oikeuden ratkaisu ei kuitenkaan syntynyt täysin yksimielisesti. Eriäviin mielipiteisiin sisältyi kannanotto poliisi B:n toiminnasta tilanteessa. Tämän mukaan myös hänet olisi tullut tuomita sakkorangaistukseen. Toisessa kannanotossa poliisi A olisi jätetty B:n ohella tuomitsematta rangaistukseen, koska olosuhteet huomioiden häneltä ei olisi voinut kohtuudella vaatia muunlaista käyttäytymistä. Kolmannessa kannanotossa A:n toimintaa pidettiin kokonaisuutena arvostellen törkeänä ja tuomion olisi tullut olla ehdollista vankeutta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa