Minilex - Lakipuhelin

Vakavan vaaran aiheuttaminen - KKO:2015:83


» Lakipuhelin neuvoo kokemuksella - Soita 0600 12 450 »

  • Vaaran aiheuttaminen

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2015:83 oli kysymys vakavan vaaran aiheuttamisesta. Tapauksessa henkilö A oli ollut tietoinen omasta HIV-infektiostaan eikä ollut kertonut asiasta B:lle. A oli ollut useita kertoja suojaamattomassa anaalisessa sukupuoliyhteydessä B:n kanssa. HIV-infektio ei ollut kuitenkaan tarttunut B:hen. Arvioinnin kohteena tapauksessa oli se, oliko A olleessaan suojaamattomassa anaaliyhdynnässä B:n kanssa syyllistynyt rikoslain mukaiseen vakavan vaaran aiheuttamiseen ja mikä merkitys oli A:n käyttämällään viruslääkityksellä asiassa.

A oli tiennyt, että hänellä oli HI-virus ja että se tarttuu suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä. Koska A oli estänyt B:ltä mahdollisuuden suojautua tartunnalta, A oli osoittanut välinpitämättömyyttä B:n henkeä ja terveyttä kohtaan. Suomessa HIV-infektoituneille annetaan ohjeistuksena tartunnasta kertominen sukupuolikumppanille sekä kondomin käyttäminen. Käräjäoikeus katsoi, että A oli törkeällä huolimattomuudellaan aiheuttanut B:lle vakavan hengen tai terveyden vaaran ja tuomitsi A:n ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Rikoslain 21 luvun 13 §:n mukaan vaaran aiheuttamisesta tuomitaan se, joka tahallaan tai törkeällä huolimattomuudella aiheuttaa toiselle vakavan hengen tai terveyden vaaran, jollei teosta muualla laissa säädetä yhtä ankaraa taikka ankarampaa rangaistusta. Lain esitöiden mukaan vakavan vaaran tulee olla konkreettinen. Edelleen lain esitöissä on todettu, että vakavan vaaran arvioinnissa on kysymys sekä seurauksen syntymisen todennäköisyydestä että mahdollisten seurausten vakavuudesta. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksistä ilmenee, että vakava vaara voi olla käsillä, vaikka vahingon aiheutuminen ei ole ollut todennäköistä. Vakavan vaaran aiheuttamisen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää, että vakava vaara on aiheutettu tahallaan tai törkeällä huolimattomuudella. Rikoslain mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan.

A valitti hovioikeuteen, mutta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Kokonaisarvioinnin perusteella hovioikeus katsoi, että huomioiden sekä seurauksen todennäköisyyden että vakavuuden, A oli menettelyllään aiheuttanut B:lle vakavan terveyden vaaran. A oli osoittanut välinpitämättömyyttä B:n terveyttä kohtaan ja näin ollen rikkonut häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvoitetta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan. Hovioikeus totesi, ettei ollut syytä epäillä sitä seikkaa, että syytteen tekoaikana A:n HIV-lääkitys oli ollut asianmukaista ja hänen verensä viruspitoisuus alhainen. Tartuntariski oli ollut käytännössä varsin alhainen, muttei kuitenkaan mahdoton A:n menettelyn johdosta.

Edellisen kerran korkein oikeus oli arvioinut HIV-positiivisen rikosoikeudellista vastuuta vuonna 1993, jonka jälkeen HIV-infektion hoito on merkittävästi kehittynyt ja taudinkuva myöskin muuttunut. Tämän vuoksi uudet ennakkopäätökset ovat tärkeitä. Uutta kyseisessä tapauksessa oli nimenomaisesti A:n viruslääkityksen merkitys. Korkein oikeus hankki asiantuntijalausuntoja Helsingin Uudenmaan sairaanhoitoiiriltä sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta selvittääkseen nykypäivän tietoa HIV-infektiosta, lääkehoidon merkityksestä sekä taudin tarttuvuudesta.

Korkein oikeus totesi, että tutkimustiedon mukaan suojaamattomaan sukupuoliyhteyteen liittyvää tartunnan mahdollisuutta voidaan pitää erittäin pienenä, mikäli HIV-positiivinen henkilö on tehokkaassa lääkehoidossa, eikä muita tartuntariskiä lisääviä tekijöitä ole olemassa. Kuitenkaan pelkästään asianmukaisesti hoidettu lääkitys ei merkitse, ettei suojaamattomaan sukupuoliyhdyntään HIV-positiivisen kanssa liity rikoslaissa tarkoitettua ja oikeuskäytännössä täsmennettyä vakavaa ja konkreettista vaaraa. A:n HI-viruskopioiden määrä veressä on ollut syytteessä tarkoitettuna tekoaikana alhainen, ja tartuntavaara näin alhainen. Toisaalta A ei ollut toiminut terveydenhuollossa annettujen ohjeiden mukaisesti. A ei ollut kertonut tartunnastaan B:lle, mikä olisi mahdollistunut B:n päätöksenteon sukupuoliyhteyteen ryhtymisestä, kondomin käytöstä sekä myöhemmin testeihin menemisestä. B oli kertonut, ettei hän olisi suostunut sukupuoliyhteyteen, jos hän olisi tiennyt taudista. Korkein oikeus katsoi, että HIV-tartunta on vakava seuraus ja A oli menettelyllään aiheuttanut B:lle vakavan terveyden vaaran. Vakavuudesta johtuen A:n huolimattomuus arvioitiin törkeäksi, kun otetaan huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja riskinoton tietoisuus. Korkein oikeus ei muuttanut hovioikeuden lopputulosta.

 

Selaa lakitietoa

 

» Lakipalvelut jopa 40 % edullisemmin - nopeasti ja luotettavasti »