» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2012:9 oli kysymys rangaistuksen mittaamisesta ja lieventämisperusteiden soveltamisesta. A oli tuomittu laittomasta uhkauksesta sakkorangaistukseen. kun hän oli uhannut tappaa sekä vaimonsa että alaikäiset lapsensa sellaisissa olosuhteissa, että näillä oli ollut perusteltu syy pelätä omasta tai toisen puolesta henkilökohtaisen turvallisuuden olevan vakavassa vaarassa. A oli hakeutunut terapiaan, jonka tarkoituksena on estää väkivaltaisen teon tehneitä miehiä toistamasta väkivaltaista käyttäytymistään. Tämän lisäksi asia oli asiaosaisten kesken sovittu ja A oli muuttanut tapahtumien jälkeen muutaman kuukauden sisällä takaisin perheensä luokse asumaan. A oli myös maksanut asianomistajina olevien lastensa puolesta esitetyt vahingonkorvausvaatimukset. Normaalin rangaistuskäytännön mukaisesti seuraamus teosta olisi vankeusrangaistus, mutta käräjäoikeus oli katsonut, että kyseisissä olosuhteissa sakkorangaistus, suuruudeltaan 90 päiväsakkoa, oli riittävä seuraamus A:lle.
Rikoslain 25 luvun 7 §:n mukaan laittomasta uhkauksesta tuomiotaan sakkoon tai enintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään tekijän syyllisyyteen.
Rikoslain 6 luvun 6 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan rangaistuksen lieventämisperusteena ovat tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rangaistusta lieventävinä seikkoina otetaan huomioon tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus, esimerkiksi työpaikan menetys. A:n teon tunnustaminen häntä kuultaessa sekä asianosaisten saavuttava sovinto olivat otettu huomioon lieventävinä seikkoina rangaistusta mitattaessa. Hovioikeus katsoi, että asiassa ei voitu pitää varmana eikä edes todennäköisenä, että rikosrekisterimerkinnästä olisi aiheutunut konkreettisia vaikutuksia yritystoiminnalle, joten rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohta ei tullut asiassa sovellettavaksi lieventämisperusteena. Hovioikeus oli pitänyt käräjäoikeuden tavoin tuntuvaa sakkorangaistusta A:lle riittävänä seuraamuksena hänen syyksi luetusta rikoksesta. Korkeimman oikeuden arvioitavana oli näin ollen kysymys syyttäjän valituksen johdosta valinta sakko- ja vankeusrangaistuksen välillä sekä siitä, oliko rangaistuksen määräämisessä sovellettava lieventämis- ja kohtuullistamisperusteita.
Rangaistuslajin osalta korkein oikeus katsoi, että perhe- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa, joissa uhri ja tekijä eivät ole tasavertaisessa asemassa ja uhri tarvitsee erityistä suojelua, teon vahingollisuus ja vaarallisuus sekä tekijän syyllisyyden aste puoltavat rangaistuksen mittaamista yleistä rangaistuskäytäntöä ankarammaksi. Korkein oikeus katsoi kokonaisarvioinnin perusteella, että A:n teko oli kyseisen rikoksen tavanomaiseen ilmenemismuotoon nähden selvästi vahingollisempi ja vaarallisempi sekä hänen teosta ilmenevä syyllisyys myös tavanomaista suurempi. Tämän vuoksi oikeasuhteisena rangaistuksena voitiin pitää vankeusrangaistusta sakkorangaistuksen sijasta. Lasten sekä vaimon pelkoa sekä turvattomuutta oli tapahtuman olosuhteissa lisännyt se, että väkivallassa uhannut oli ollut heidän perheenjäsen. Heillä ei myöskään ollut ollut muita puolustautumismahdollisuuksia kuin yrittää päästä pakoon ja saada apua naapureilta. A tuomittiin korkeimman oikeuden toimesta seitsemän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Korkein oikeus katsoi, että vankeus voitiin määrätä ehdolliseksi, koska rikoksen vakavuus ja A:n teosta ilmenevä syyllisyys eivät edellyttäneet ehdotonta vankeusrangaistusta sekä A oli osoittanut myös vastuutaan teostaan muun muassa maksamalla vahingonkorvaukset lapsilleen. A:ta ei oltu myöskään aikaisemmin rekisteröity rikoksista.
Korkein oikeus totesi, että kysymys terapiaan osallistumisesta ja sen oikeuttamisesta rangaistuksen lieventämiseen ratkaistaan tapauskohtaisesti. Tapauksessa A:n terapiaan osallistuminen ei ollut selvästi osoittanut asianosaisen vakavaa pyrkimystä oman väkivaltaisen käyttäytymisen ehkäisemiseen konfliktitilanteissa. Näin ollen korkeimman oikeuden mukaan tapauksessa rangaistuksen lieventämis- ja kohtuullistamisperusteet eivät tulleet sovellettaviksi rangaistuksen mittaamisessa. Korkein oikeus siten muutti hovioikeuden tuomiota ja tuomitsi A:n sakkorangaistuksen asemasta seitsemän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja näin päätyi ankaroittamaan A:n rangaistusta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa