» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
B:n katsottiin käyttäneen A:ta hyväksi vuosina 1984-85. A ilmoitti asiasta poliisille vuonna 2002, ja asia eteni rikosoikeudenkäyntiin vuonna 2003. Syyttäjä syytti B:tä tekohetkellä voimassa olleen rikoslain mukaisesta törkeästä lapseen kohdistuneesta haureudesta. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus totesivat, että B oli syyllistynyt siihen, mistä syyttäjä vaati hänelle rangaistusta, ja tuomitsivat B:n nykyisen rikoslain mukaisesta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä lievemmän lain periaatteen nojalla.
Lievemmän lain periaatteessa on kyse siitä, että rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin mitä tekohetkellä on säädetty laissa. Tämän vuoksi rikosoikeudessa sovelletaan alustavasti tekohetkellä voimassa ollutta lakia. Jos tuomitsemishetkellä lainsäädäntö on ehtinyt muuttua, uutta lakia sovelletaan kuitenkin silloin, jos se johtaa lievempään lopputulokseen.
B valitti korkeimpaan oikeuteen ja vaati syytteensä hylkäämistä, vaikka hän ei kiistänyt itse hyväksikäyttöä. B katsoi, että syyttäjällä ei olisi ollut syyteoikeutta asiassa ja että hän olisi joka tapauksessa syyllistynyt ainoastaan perusmuotoiseen lapseen kohdistuvaan haureuteen, minkä vuoksi syyteoikeus olisi joka tapauksessa vanhentunut.
Silloisen rikoslain mukaan syyteoikeutta ei ollut, ellei asianomistaja ollut esittänyt syyttämispyyntöä tai ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaatinut syytteen nostamista. Korkein oikeus totesi, että A:n oikeus vaatia B:lle rangaistusta on vanhentunut, koska tämä ei ole ilmoittanut asiassa rangaistusvaatimusta rikoslaissa säädetyn vuoden määräajan kuluessa. KKO:n mukaan syyttäjällä kuitenkin oli syyteoikeus asiassa, koska hyväksikäytön ominaispiirteiden ja A:n silloisten olosuhteiden vuoksi erittäin tärkeä yleinen etu vaati syytteen nostamista.
Korkein oikeus katsoi, että teko ei täyttänyt lapseen kohdistuneen haureuden törkeän tekomuodon tunnusmerkistöä, vaan B:n syyksi voitiin lukea ainoastaan perusmuotoinen lapseen kohdistuva haureus. Näin ollen B:n syyte hylättiin, koska kyseisen rikoksen vanhentumisaika oli kulunut umpeen.
Lisäksi KKO tutki A:n vahingonkorvausvaatimuksen syytteen hylkäämisestä huolimatta. Vahingonkorvauslain mukaan vahingonkorvausta pitää vaatia 10 vuodessa vahingon tapahtumisesta. Koska korvausvaatimus esitettiin vuonna 2003, KKO totesi, että korvausta ei voinut vaatia vuotta 1993 edeltävältä ajalta. KKO tuomitsi B:n maksamaan vahingonkorvausta 5000 euroa henkilövahinkona hyväksikäytön aiheuttamasta psyykkisestä oireilusta siltä ajalta, kun korvausvaatimus ei ollut vanhentunut.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa