» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa syyttäjä vaati A:lle rangaistusta tämän tyttäreen B:hen kohdistuneesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Syyttäjä vetosi näyttönä kolmeen kirjalliseen todisteeseen ja lasta haastatelleen psykologin kertomukseen. Hovioikeus totesi tuomiossaan, että pääasiallinen näyttö asiassa perustui lapsen psykologisten tutkimusten yhteydessä psykologille kertomiin seikkoihin. KKO:n tuli ratkaista, onko syyksi lukeva tuomio voitu ratkaisevassa määrin perustaa psykologin kertomaan.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n mukaan oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiintulleita seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena. Lainkohta ilmaisee vapaan todistelun ja vapaan todistusharkinnan periaatteen. Sen mukaan asianosaisen harkintaan jää, mihin todisteisiin hän asiassa vetoaa, ja tuomioistuin puolestaan harkitsee, mikä todistusarvo kullekin todisteelle annetaan. Kuulopuhetodistelulla tarkoitetaan sitä, että kuulusteltava kertoo siitä, mitä hän on kuullut toisen henkilön sanovan, ja todistelun kohteena on tämän toisen henkilön havaintojen paikkansa pitävyys. Tuomioistuimen kannalta kuulopuhetodistelu on ongelmallista, koska seikan olemassaolon arviointi puolestaan perustuu tämän kolmannen henkilön kertomuksen luotettavuuden ja uskottavuuden arviointiin, jota tuomioistuin ei voi tehdä häntä itseään välittömästi havainnoimalla.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissaan todennut, että syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on loukattu, jos syyksilukeva tuomio on perustettu pääosin sellaisen todistajan kertomukseen, jota syytetyllä ei ole ollut mahdollisuutta missään prosessin vaiheessa kuulustella tai kuulustuttaa selvittääkseen todistajan luotettavuutta ja uskottavuutta. Lisäksi on otettava huomioon, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan F ja M v. Suomi 17.7.2007 todennut, että lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa asiassa asianomistajana olevaa lasta tuli pitää todistajana ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 d-kohdan tarkoittamassa mielessä, vaikka lasta ei ollut kuultu esitutkinnassa eikä tuomioistuimessa, mutta hänen psykologille antamiaan lausumia oli käytetty todisteena syytettyä vastaan.
Merkityksellisinä kirjallisina todisteina oli esitetty ensinnäkin Keski-Pohjanmaan lastenpsykiatrian yksikön lausunto 27.5.2004 sekä videotallenne psykologin lapselle 1.4.2004 tekemästä haastattelusta. Kirjallisesta lausunnosta ilmeni, että psykologi oli haastatellut lasta kolmena eri päivänä, joista kahdella ensimmäisellä kerralla 28.1.2004 ja 30.1.2004 tehtyjä haastatteluja ei ollut tallennettu ääni- ja kuvatallenteelle. Nämä haastattelut, joissa lapsi oli kertonut isänsä "pissaamisesta" hänen päälleen, oli tehty ennen kuin esitutkinta oli aloitettu ja lapsi oli ollut tutkimuksissa muista syistä kuin epäillystä hyväksikäytöstä. Esitutkinnan aloittamisen jälkeen psykologi oli poliisin pyynnöstä suorittanut 1.4.2004 haastattelun, joka oli tallennettu videotallenteelle. Tässä kolmannessa haastattelussa lapsi oli vedonnut muistamattomuuteensa ja todennut, ettei hänen isänsä ollut menetellyt niin kuin hän oli aikaisemmin psykologille kertonut. Haastatteluissa vastaaja ei ollut edustettuna eikä vastaajalle ollut varattu tilaisuutta esittää lapselle kysymyksiä.
Lisäksi esitettiin Keskusrikospoliisiin rikosteknisen laboratorion lausunnot 7.7. ja 12.8.2004. Niistä ilmeni, että lapsen yöpuvusta, joka oli takavarikoitu A:n asunnosta, oli ollut osoitettavissa viitteitä siemennesteestä. Lapsen yöpuku oli ollut A:n asunnossa myös silloin, kun lapsi ei ollut ollut isänsä luona tapaamisoikeuteen perustuvilla käynneillä. Senkin vuoksi oli mahdollista, että siemennestettä oli voinut päätyä yöpukuun muutoin kuin siten, että A olisi harjoittanut itsetyydytystä lapsen nähden. Näin ollen Keskusrikospoliisin lausunnot tukivat syytettä vain heikosti.
Pääasiallinen näyttö perustui lapsen 28.1. ja 30.1.2004 psykologisten tutkimusten yhteydessä psykologille spontaanisti kertomiin seikkoihin. Asiassa ei kuitenkaan ole esitetty niitä lapsen omia, alkuperäisiä kertomuksia tapahtumista, joiden oli katsottu osoittaneen vastaajan menetelleen syytteessä kerrotuin tavoin. Kirjallisena todisteena esitetystä Keski-Pohjanmaan lastenpsykiatrian yksikön lausunnosta 27.5.2004 ilmeni mainitun psykologin kirjaamana lapsen kahdessa ensimmäisessä haastattelussa kertoma.
Viimeisessä, videoidussa kertomuksessaan 1.4.2004 lapsi oli kertonut tapahtumista eri tavoin kuin kahdessa aiemmassa haastattelussa. Edellä mainitusta lastenpsykiatrian yksikön lausunnosta ilmeni, että B:llä oli havaittu taipumusta sepittää mielikuvituksen värittämiä tarinoita. Mahdollista oli sekin, että esimerkiksi lapsen vanhemmat tai toinen heistä oli vaikuttanut lapsen käyttäytymiseen viimeisessä haastattelussa. Tämän viimeisen, sisällöltään muuttuneen lapsen kertomuksenkaan merkitystä ei ollut mahdollista luotettavasti arvioida, koska sen sisältöä ei voitu vertailla kahden ensimmäisen haastattelun alkuperäiseen sisältöön. Kun lisäksi otettiin huomioon, että lapsen kertomukset oli annettu haastatteluissa, jota varten vastaaja ei ole voinut esittää lapselle kysymyksiä, oli selvää, että syyksilukevaa tuomiota ei näissä olosuhteissa voitu ratkaisevasti perustaa siihen, mitä haastattelut tehnyt psykologi kertoi haastattelujen sisällöstä ja niitä koskevista tulkinnoistaan.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa