Minilex - Lakipuhelin

Henkilön tunnistaminen - KKO:2004:60

» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »

  • Todistelu
    Henkilön tunnistaminen
    Seksuaalirikos
    Raiskaus

Tapauksessa oli kysymys henkilön tunnistamisesta raiskausrikoksessa. Asianomistaja B oli Espoon käräjäoikeudessa tunnistanut vastaaja A:n varmuudella henkilöksi, joka oli raiskannut hänet yöllä kotimatkalla ravintolaillan jälkeen. B:n ystävä C oli myös kertonut, että B oli tapahtumayönä 23.9.2000 tunnistanut A:n välittömästi raiskaajaksi eikä C:n mukaan tunnistamisessa ollut ilmennyt mitään epäselvyyksiä. Näytettäessä B:lle esitutkinnassa 24.9.2000 vain A:n passikuvaa hän oli todennut, että kyseinen henkilö oli ollut C:n seurassa yöllä ja saattoi olla myös raiskaaja. B oli käräjäoikeudessa selitellyt sanomistaan sillä, että hän ei ollut halunnut pelkän valokuvan perusteella ilmoittaa kannanottoaan raiskaajan henkilöllisyyden suhteen henkilöä kunnolla näkemättä. Lisäksi ristiriita A:n kertomuksen ja muun näytön välillä sekä A:n muistikuvien täydentyminen olivat vähentäneet hänen kertomuksensa uskottavuutta merkittävästi. Käräjäoikeus oli pitänyt B:n tunnistamista uskottavana ja oli tuominnut A:n raiskauksesta ehdottomaan 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen. Helsingin hovioikeus ei ollut muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

A oli hakenut muutosta Korkeimmalta oikeudelta (KKO) ja vaatinut ensisijaisesti syytteen hylkäämistä. A oli todennut valituksessaan, että syyksilukeminen oli perustunut ainoastaan B:n kertomukseen tapahtumista ja A:n tunnistamiseen tekijäksi. Näin ollen A oli katsonut, että syyksilukemista ei voitu perustaa pelkästään asianomistajan kertomukseen eikä tunnistamista voitu pitää luotettavana. Virallinen syyttäjä ja B olivat vaatineet valituksessaan A:n valituksen hylkäämistä. KKO:n mukaan asiassa voitiin pitää selvitettynä, että B oli tullut raiskatuksi. Kysymykseksi oli jäänyt ainoastaan se, oliko raiskauksen tehnyt A.

KKO oli päätynyt ratkaisussaan lopputulokseen, jonka mukaan asiassa esitetty näyttö ei riittänyt osoittamaan A:ta tekijäksi ja täten A:ta vastaan nostettu syyte hylättiin. Lopputulokseen vaikutti tapauksen tosiseikkojen punnitseminen eri näkökulmista ja seuraavassa on nostettu niistä muutamia oleellisia.

Tapauksessa ei ensinnäkään ollut tullut ilmi, millä tavoin A:n henkilöllisyys oli selvitetty. Tapahtumayön jälkeisenä päivänä 24.9.2000 esitutkinnassa todistajana kuultu C oli A:n kanssa yöllä käymiensä keskustelujen perusteella osannut kertoa A:n osoitteen. Oli todennäköistä, että tämän osoitetiedon perusteella esitutkinnassa oli saatu selville, että B:n tekijäksi osoittama mies oli A. Nimittäin A:n passikuvaa oli jo tuolloin esitutkinnassa näytetty tunnistamista varten sekä B:lle että C:lle. Esitutkintapöytäkirjasta ei myöskään ilmennyt, että esitutkinnassa olisi hyödynnetty B:stä otettuja hius-, karva- ja kynsinäytteitä, saati A:sta otettuja karvanäyteitä.

Tapauksen tiimoilta kuullut henkilöt olivat kaikki olleet tapahtumayönä alkoholin vaikutuksen alaisina. A:n työkaveria D:tä oli kuultua asiassa todistajana ensimmäisen kerran vasta hovioikeudessa noin kahden vuoden kuluttua tapahtumayöstä ja toista työkaveria E:tä vasta Korkeimmassa oikeudessa kolmen ja puolen vuoden kuluttua tapahtuneesta. Koska molemmat olivat kuulleet A:han kohdistetusta syytteestä ja siihen johtaneista tapahtumista vasta puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen eikä heillä sitä ennen ollut ollut erityistä tarvetta muistella tapahtumayön yksityiskohtia, kulunut aika oli vähentänyt heidän kertomustensa luotettavuutta.

Asianomistaja B:n havaintokykyä oli ollut omiaan heikentämään se, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli tapahtumayönä ollut noin kaksi promillea. B:n kertomusta tapahtumien kulusta oli pidetty sinänsä uskottavana, mutta hän oli täydentänyt kertomustaan tekijän tuntomerkkien osalta myöhemmissä vaiheissa sellaisella tavalla, jonka perusteella oli aihetta epäillä merkitystä olleen hänelle eri muodoissa annetuilla tunnistamismahdollisuuksilla ja vasta niissä tehdyillä lähinnä juuri nimenomaan A:ta koskevilla huomioilla, eikä niinkään alkuperäisillä tekijän tuntomerkkejä koskevilla havainnoilla.

Ensimmäistä tunnistamista voidaan pitää näytön arvioinnin kannalta merkittävimpänä ja tämä oli tapahtunut jo tapahtumayönä kadulla pian teon jälkeen. Tällöin B oli ollut kertomassa tapahtuneesta C:lle ja kun hän oli yllättäen huomannut lähellä olleen A:n, hän oli tunnistanut tämän tekijäksi. Tällainen lähes tuoreeltaan teon jälkeen tapahtunut ja spontaani tunnistaminen oli toisaalta omiaan lisäämään sen luotettavuutta, mutta toisaalta B:n vahva humalatila oli taas omiaan heikentämään sen luotettavuutta. Lisäksi kun otti huomioon sen seikan, että B oli pyrkinyt löytämään tekijän, ei voitu sulkea pois mahdollisuutta, että sillä seikalla oli ollut osuutta tunnistamiseen ja että se saattoi siten heikentää sen luotettavuutta. Vaikka B:n tunnistaminen oli C:n mielestä vaikuttanut ehdottoman varmalta ja vakuuttavalta, siihen liittyi merkityksellisiä epävarmuustekijöitä.

KKO oli todennut, että B:n tunnistamista ei voitu kokonaisuutena arvioiden pitää niin luotettavana, että syyksilukeminen oltaisiin voitu perustaa lähes yksinomaan siihen ja sitä sellaisenaan tukevaan C:n lausumaan, jolla ei ollut itsenäistä merkitystä näyttönä. Muutenkaan tunnistamista ei voitu yksinään pitää riittävänä näyttönä syyllisyydestä vakavaan rikokseen. Ensimmäistä tunnistamista seuraavien myöhempien tunnistamisten ei voitu katsoa lisäävän tunnistamisen luotettavuutta.

Todistaja C ei ollut kertomuksensa mukaan havainnut, mihin suuntaan A oli apteekin luota poistunut. A oli apteekin kulmalla pyytänyt C:ltä tupakkaa ja keskustellut tämän kanssa lyhyesti. Täten hän oli ainakin hetken viipynyt paikalla. C ei ollut apteekin luona oleilunsa aikana huomannut B:tä, joten tämän oli täytynyt mennä apteekin ohi jo aikaisemmin. B oli kertonut kävelleensä pysähtelemättä eikä matka koulun kulmalle (eli tekopaikan lähelle) ollut ollut pitkä. Jotta A olisi voinut saavuttaa B:n, hänen olisi täytynyt seurata tätä välittömästi, eikä C:n kertomus huomioon ottaen näin kuitenkaan ollut voinut päätellä tapahtuneen.

KKO oli katsonut, että huolimatta siitä, että B oli tunnistanut A:n raiskauksen tekijäksi, muu asiassa esitetty näyttö puhui sen puolesta, ettei A ollut voinut olla tekijä. Tunnistamisen luotettavuuteen liittyi siinä määrin epäilyjä, ettei tunnistamiselle ottaen huomioon sitä vastaan puhuva näyttö voitu antaa ratkaisevaa merkitystä. Johtopäätöstä siitä, ettei A ollut raiskauksen tekijä, ei voinut myöskään kumota se seikka, että A ei ollut halunnut jäädä paikalle selvittämään tilannetta ja B:n häneen kohdistaman käytöksen syytä, vaan oli niissä olosuhteissa katsonut parhaaksi reagoida syytökseen pakenemalla paikalta.


Pyydä tarjous lakipalvelusta

 

Jätä sitomaton tarjouspyyntö lakimiehen palkkaamiseksi




Lakimiehet käsittelevät tietojasi luottamuksellisesti, eikä niitä tallenneta
Minilex.fi-palveluun.


 

Aiheeseen liittyvät tapaukset


 

Selaa lakitietoa