» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:77 oli kysymys näytön arvioinnista. Syyttäjä oli vaatinut vanhempien A:n ja B:n tuomitsemista rangaistukseen törkeästä pahoinpitelystä. Syytteen mukaan A ja B olivat tehneet lapselleen X:lle ruumiillista väkivaltaa ja aiheuttaneet hänelle vaikean ruumiinvamman. Lisäksi X oli edunvalvojansa edustamana vaatinut A:n ja B:n velvoittamista yhteisvastuullisesti suorittamaan hänelle korvausta kivusta ja särystä sekä henkisestä kärsimyksestä korkoineen. Kokonaisarvionaan käräjäoikeus katsoi jääneen järkevä epäilys siitä, olivatko A ja B tehneet lapselleen ruumiillista väkivaltaa. Näin ollen käräjäoikeus oli hylännyt syytteen ja korvausvaatimukset.
X valitti hovioikeuteen ja esitti vielä toissijaisen rangaistusvaatimuksen törkeästä vammantuottamuksesta. Hovioikeus totesi X:n lukuisten vakavien murtumavammojen syntyneen hänen ollessaan vanhempiensa hoidossa. Hovioikeuden mukaan ei siis jäänyt järkevää epäilyä siitä, etteikö toinen vanhemmista tai vanhemmat yhdessä olleet pahoinpidelleet X:ää. Kun kuitenkin oli jäänyt selvittämättä, kumpi vanhemmista oli pahoinpidellyt lasta tai että he olisivat tehneet niin yhdessä, hovioikeus hylkäsi syytteen törkeästä pahoinpitelystä. Hovioikeus hylkäsi myös toissijaisen syytteen törkeästä vammantuottamuksesta, koska koiran ei ollut näytetty aiheuttaneen X:n murtumavammoja. Hovioikeus ei siten muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.
X valitti edelleen Korkeimpaan oikeuteen. Rikosasioissa rangaistusta vaativalla syyttäjällä tai asianomistajalla on todistustaakka kaikista rikostunnusmerkistöön kuuluvista seikoista. Syytteen hyväksyminen edellyttää, että sitä tukeva näyttö on niin vakuuttava, ettei asiassa jää varteenotettavaa epäilyä vastaajan syyllisyydestä. Sen sijaan rikosasian vastaajalla ei ole velvollisuutta esittää syyttömyyttään tukevaa näyttöä eikä myöskään velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. A ja B olivat kertoneet pitävänsä ainoana mahdollisuutena vammojen syntymiselle sitä, että heillä kaksi viikkoa hoidossa ollut suurikokoinen koira olisi aiheuttanut ne astumalla X:n päälle. Korkein oikeus joka tapauksessa piti epätodennäköisenä, että A:n ja B:n asunnossa oleskellut koira olisi aiheuttanut vammat. Samanaikaisten luunmurtumien syntyminen nimittäin vaatisi lääkärinlausuntojen mukaan erittäin suuren ulkoisen voiman. Suurikokoisenkaan koiran astumista lapsen päälle ei voitu Korkeimman oikeuden mukaan verrata lukuisten luunmurtumien edellyttämään voimaan. Korkein oikeus totesi, ettei asiassa oltu esitetty tapahtumainkulusta muuta henkilötodistelua kuin A:n ja B:n omat kertomukset. He olivat kaikissa oikeusasteissa kiistäneet yksin tai yhdessä aiheuttaneensa tai tietävänsä toisen heistä aiheuttaneen X:lle syytteessä kuvatut vammat. A:n ja B:n omaa kertomusta tapahtumainkulusta ei Korkeimman oikeuden mukaan voitu kuitenkaan pitää uskottavana.
Korkein oikeus totesi lääketieteellisen näytön merkityksen korostuvan erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa asianomistaja ei kykene itse kertomaan tapahtumista ja ainoa selvitys tapahtumainkulusta on vastaajien oma kertomus. Kirjallisten lääkärinlausuntojen perusteella voitiin Korkeimman oikeuden mukaan tehdä se johtopäätös, etteivät X:n luunmurtumat olleet seurausta sairaudesta tai erityisestä alttiudesta luunmurtumille. Korkein oikeus katsoi, että luunmurtumien oli siten täytynyt aiheutua ulkoisesta, lapseen kohdistuneesta huomattavan suuresta iskuvoimasta. Korkein oikeus piti esitetyn selvityksen perusteella mahdollisena, että luunmurtumat olivat voineet syntyä juuri pahoinpitelemällä. Toisaalta asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei voitu Korkeimman oikeuden mukaan sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että luunmurtumat olisivat syntyneet jonkun aivan muun tapahtumainkulun seurauksena. Näin ollen Korkein oikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A ja B olisivat syyllistyneet syytteessä tarkoitettuun törkeään pahoinpitelyyn tai törkeään vammantuottamukseen. X:n vahingonkorvausvaatimukset olivat perustuneet siihen, että A ja B olisivat rangaistusvaatimuksen mukaisella menettelyllä aiheuttaneet lapselle vahinkoa. Koska heidän ei ollut näytetty aiheuttaneen vammoja rangaistusvaatimuksissa selostetulla tavalla, myöskään vahingonkorvausvaatimusten hyväksymiselle ei ollut perustetta. Korkein oikeus ei siis muuttanut hovioikeuden tuomion lopputulosta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa