» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapaus eteni korkeimpaan oikeuteen siltä osin, vähennetäänkö yksityishenkilön velkajärjestelyssä maksuvaraa laskettaessa työmatkakustannukset kokonaan velkajärjestelyssä olevan henkilön tuloista vai, onko työmatkakustannukset jaettava aviopuolisoiden tulojen mukaisessa suhteessa.
Selvittäjän laatimassa maksuohjelmaehdotuksessa A:n nettotulot olivat noin 54% ja hänen puolisonsa nettotulot noin 46% puolisoiden kokonaisnettotuloista. Maksuohjelmassa A:n maksuvara oli laskettu siten, että hänen nettotuloistaan oli vähennetty hänen tulo-osuuttaan vastaava osuus perheen asumismenoista ja elinkustannuksista sekä hänen työmatkakustannuksensa kokonaisuudessaan.
A:n velkojat B ja N vastustivat esitettyä maksuohjelmaehdotusta. Velkojat vaativat, että A:n maksuvaraa laskettaessa hänen työmatkakustannuksensa jaetaan aviopuolisoiden tulojen suhteessa. Velkojat katsoivat, että laskuvaraa laskettaessa lähtökohtana tuli olla avioliittolain mukainen elatusvelvollisuus myös henkilökohtaisten menojen jakamisessa.
Tapauksessa käräjäoikeus toteaa, että avioliittolain 46 §:n perusteella puolison on kykynsä mukaan velvollinen osallistumaan perheen menoihin, kuten asumismenoihin ja perheen välttämättömiin elinkustannuksiin. Käräjäoikeuden mukaan työmatkakulut olivat A:n omia tulonhankkimiseen liittyviä kustannuksia. Tällöin niitä ei ollut pidettävä sellaisina puolisoiden tai perheen elinkustannuksina, joihin toisen puolison tulisi osallistua. Käräjäoikeus katsoo, että A:lla oli oikeus vähentää nämä työmatkakulut hänen maksuvaraansa laskettaessa. Näin ollen käräjäoikeus vahvisti selvittäjän laatiman maksuohjelmaehdotuksen sellaisenaan A:n maksuohjelmaksi.
B ja N valittivat käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen. Hovioikeus ei kuitenkaan muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Tästä B ja N valittivat korkeimpaan oikeuteen. Valituksessaan he vaativat, että hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että A:n maksuvaraa laskettaessa hänen työmatkakustannuksensa jaetaan hänen ja hänen aviopuolisonsa tulojen mukaisessa suhteessa.
Korkein oikeus lausui, että avioliittolain 46 §:n mukainen puolisoiden elatusvelvollisuus otetaan velkajärjestelyssä maksuvaraa laskettaessa huomioon siten, että perheen välttämättömät menot pääsääntöisesti jaetaan puolisoiden nettotulojen mukaisessa suhteessa, jolloin enemmän ansaitsevan puolison katsotaan vastaavan perheen menoista suuremmalla määrällä kuin vähemmän ansaitsevan. Korkein oikeus toteaa myös, että oikeusministeriön asetuksen mukaan velallisen työmatkakustannukset voidaan, jos ne ylittävät paikallisliikenteen maksun ja jos siihen on erityisiä perusteita, ottaa maksuvaaraa laskettaessa huomioon. Velallisen käyttäessään työmatkaansa omaa autoa, työmatkakustannukset voidaan ottaa huomioon samoin perustein kuin ne voidaan hyväksyä vähennykseksi verotuksessa.
Korkein oikeus katsoo, että A:n maksuohjelmasta ilmenee, että siinä työmatkakustannuksina vähennetty määrä vastaa hänen verotuksessaan hyväksyttyä työmatkakuluvähennystä ja A:n työmatkoista aiheutuvat kustannukset liittyvät kiinteästi juuri hänen tulonhankintaansa. Näin ollen korkein oikeus toteaa, että A:n maksuvaraa laskettaessa hänen työmatkakustannuksensa vähennetään hänen nettoansioistaan verotuksessa hyväksytyn työmatkakuluvähennyksen suuruisena eikä näitä menoja siten tule jakaa aviopuolisoiden nettotulojen mukaisessa suhteessa. Korkein oikeus ei muuta hovioikeuden päätöksen lopputulosta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa