» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A oli tunnustanut itsensä B:n lapsen isäksi. B oli kuitenkin ollut lapsen siittämisaikaan sukupuoliyhteydessä myös toisen miehen kanssa, joka oli B:n mukaan lapsen isä. Näin ollen B:n näkemys oli ollut, ettei A ollut hänen lapsensa isä, mutta B oli tästä huolimatta vastustanut isyyden selvittämistä, toisen miehen henkilöllisyyden ilmoittamista ja veritutkimusten toimittamista. B ei ollut ollut avioliitossa lapsen syntymän aikana. Raastuvanoikeuden oikeusneuvos oli näissä olosuhteissa päätynyt tekemään päätöksen A:n isyyden tunnustamisen hyväksymisestä.
Isyyslain 16 a §:n mukaan isyyden vahvistaminen tunnustamisella edellyttää, että myös äiti hyväksyy tunnustamisen, mutta vain silloin, jos lapsi on syntynyt avioliiton aikana. B vaati korkeimpaan oikeuteen toimittamassaan purkuhakemuksessa, että oikeusneuvoksen tekemä päätös A:n isyyden tunnustamisen hyväksymisestä tulisi purkaa.
Korkein oikeus aloitti tapauksen harkinnan toteamalla, että kun B ei ollut ollut avioliitossa lapsen syntymän aikana, hänen hyväksyntäänsä isyyden tunnustamiselle ei edellä mainitun isyyslain 16 a §:n mukaan tarvittu. Tämän jälkeen korkein oikeus otti arvioitavakseen, oliko isyyden selvittäminen toteutettu riittävän perusteellisesti. Korkeimman oikeuden mukaan oikeusneuvosmiehen päätöstä ei ollut mahdollista pitää oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettuna vääränä lain soveltamisena, sillä hänellä ei ollut ollut B:n kieltäytymisistä johtuen juurikaan mahdollisuuksia lisäselvitysten hankkimiseen. Tästä johtuen päätöksen purkaminen ei korkeimman oikeuden mukaan ollut mainitun lainkohdan nojalla mahdollista.
Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että sekä B:llä että hänen lapsellaan oli isyyslain 42 §:n mukainen oikeus saattaa A:n isyyttä koskevan näytön riittävyys kyseenalaiseksi panemalla vireille tunnustetun isyyden kumoamista koskeva oikeudenkäynti. Kun muutkaan B:n hakemuksensa tueksi mainitsemat perusteet eivät korkeimman oikeuden näkemyksen mukaan oikeuttaneet oikeusneuvosmiehen päätöksen purkamiseen, korkein oikeus päätyi hylkäämään B:n purkuhakemuksen.
Eri mieltä asiassa ollut oikeusneuvos katsoi isyyslain 20 §:n 2 momentin ja 21 §:n nojalla, että isyyttä koskeneet selvitykset olivat olleet asiassa puutteelliset, ja kun oikeusneuvosmies ei ollut tällöin kehottanut lastenvalvojaa huolehtimaan lisäselvityksen hankkimisesta, A:n isyyden tunnustamisen hyväksyminen oli perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Näillä perusteilla oikeusneuvos olisi purkanut ja poistanut oikeusneuvosmiehen päätöksen ja palauttanut asian uudelleen hänen käsiteltäväkseen.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa