Korkeimmassa oikeudessa tapauksessa KKO:2012:58 oli kyse siitä, oliko A menettelyllään syyllistynyt uskonrauhan rikkomiseen ja kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.

Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa A:lle rangaistusta uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan internetissä sivustollaan julkaisemansa kirjoituksen johdosta. Kirjoituksessaan A oli esittänyt islaminuskoa ja somaleja loukkaavia lausumia, joissa oli loukkaamistarkoituksessa ja julkisesti herjannut ja häpäissyt islamilaisten uskonnollisten yhdyskuntien pyhänä pitämää, väittäen islaminuskon esimerkiksi pyhittävän pedofilian ja Muhammadin olleen pedofiili.

Syytteen mukaan sanamuodoltaan selkeä ja muusta kirjoituksesta kahdesti erillään korostetusti esitetty lausuma loukkasi Suomessa asuvien muslimien uskonnollista vakaumusta ja vaaransi yhteiskunnan uskonrauhan. Lisäksi syyttäjä katsoi A:n syyllistyneen kiihottamiseen kansanryhmää vastaan tämän muun muassa todetessa ryöstelyn ja verovaroilla loisimisen olevan ”ehkä suorastaan somalien geneettinen erityispiirre”. Vaikka A oli tämän lausuntonsa yhteydessä kirjoittanut, ettei käsittele väitteensä sisältöä faktana, yleistetty lausuma oli syyttäjän mukaan kyseistä ihmisryhmää solvaava, panetteleva ja ihmisarvoa loukkaava. Muun ohella syyttäjä vaati lisäksi, että lainvastaiset verkkoviestit määrätään poistettaviksi yleisön saatavilta.

A kiisti syytteet sekä vaatimuksen verkkoviestien poistamisesta. Hänen mukaansa lauseet oli irrotettu asiayhteydestään eikä hänellä ollut ollut tarkoitus herjata tai häpäistä islamilaisten yhdyskuntien pyhänä pitämää tai panetella tai solvata somaleista koostuvaa kansanryhmää. A vetosi myös siihen, että hän oli kirjoituksessaan ilmaissut, ettei tosiasioiden sanominen voinut olla loukkaavaa, vaikka joku siitä loukkaantuisikin eikä Muhammad ollut immuuni kritiikille, vaikka olikin pyhä hahmo. A:n mukaan hänen somaleita koskeva kirjoituksensa taas oli parodia sanomalehden pääkirjoituksesta ja sen tarkoitus oli irvailla Julkisen sanan neuvoston ratkaisulle Kalevan pääkirjoitusta koskevassa kanteluasiassa.

Ratkaisussaan käräjäoikeus viittasi Suomen perustuslaissa turvattuun uskonnon ja omantunnin vapauteen, sekä jokaiselle turvattuun sananvapauteen, joka ei kuitenkaan ole rajoittamaton, vaan sitä rajoittavat esimerkiksi uskonrauhan rikkomista ja kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevat rikoslain säädökset.

Käräjäoikeus tutki muun muassa rikoslain esitöitä sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä ja katsoi, että A: lausuma oli ollut omiaan ruokkimaan uskonnollista suvaitsemattomuutta eikä sen tarkoituksena voinut katsoa olevan käydä asiallista keskustelua islaminuskon epäkohdista, vaan häpäistä uskonnon pyhiä arvoja näennäisesti sananvapauden nimissä. Käräjäoikeus siis katsoi A:n syyllistyneen uskonrauhan rikkomiseen, mutta hylkäsi syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, sillä käräjäoikeuden mukaan toiselta lausumalta oli puuttunut panettelu- ja solvaustarkoitus.

A:n blogin rajoitetun lukijakunnan vuoksi, ja koska kirjoitus oli levinnyt laajalle vasta uutisoinnin myötä, jota A ei ollut voinut osata odottaa käräjäoikeus katsoi, että 30 päiväsakkoa on kohtuullinen tuomio uskonrauhan rikkomisesta. Lisäksi käräjäoikeus määräsi kirjoituksesta poistettavaksi yhdeksän yksilöityä tekstikappaletta.

Virallinen syyttäjä sekä A valittivat asiasta hovioikeuteen.

Hovioikeudessa A vetosi siihen, että hänen bloginsa pitäminen liittyi olennaisesti hänen poliittiseen toimintaansa kunnallispolitiikassa ja että kyseisessä kirjoituksessa hän oli ottanut kantaa erääseen käräjäoikeuden tuomioon muun muassa uskonrauhan rikkomista koskevassa asiassa ja kritisoinut käräjäoikeuden tulkintaa asiassa.

Tutkiessaan syytettä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan hovioikeus tarkasteli muun muassa rikoslain esitöitä, joiden mukaan säännöksessä mainittujen tekojen ei tarvitse olla tehty nimenomaisessa tarkoituksessa, sekä oikeuskäytäntöä jossa myöskään rangaistavuuden ei ollut katsottu vaativan nimenomaista panettelu- tai solvaustarkoitusta. Näin ollen hovioikeus katsoi asiassa olevan kyse siitä, oliko A:n täytynyt ymmärtää väitteensä kansanryhmää panetteleva ja solvaava luonne, ja jos näin oli, mikä merkitys perustuslaissa sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvatulle sananvapaudelle tulisi antaa suhteessa rikosoikeudelliseen vastuuseen.

A:n oli hovioikeuden mukaan täytynyt ymmärtää lausumansa loukkaavuus, sillä hän oli nimenomaisesti katsonut, että hänen väitteensä - kuten Kalevan pääkirjoituksen suomalaisia koskeva väite - olivat loukkaavia. Teko siis lähtökohtaisesti täytti kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevan rikoksen tunnusmerkistön. Hovioikeus kuitenkin tutki myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä, jonka mukaan poliittisessa keskustelussa oli voitava esittää käsityksiä yhteiskunnallisista ongelmista, vaikka ne loukkaavat, järkyttävät tai huolestuttavat tiettyä väestönosaa, vaikkakin rasistisen syrjinnän puoltamista on vältettävä.

Hovioikeus katsoi, että A:n kirjoitukset olivat ilmeisesti olleet olennainen osa hänen poliittista toimintaansa ja että A:n väitettä ei ollut perusteltua tarkastella irrallaan asiayhteydestään, eli pääkirjoituksen, Julkisen sanan neuvoston ja syyttäjäviranomaisen ratkaisuihin kohdistuvasta arvostelusta. Hovioikeus katsoikin, että kokonaisuus huomioiden kyseisessä kirjoituksessa oli pysytty sallitun liioittelun ja provokaation rajoissa.

Uskonrauhan rikkomisen osalta hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden A:lle määräämä sakkorangaistus oli kohtuullinen. Hovioikeus kuitenkin muutti käräjäoikeuden ratkaisua tekstin poistamisesta siten, että se määräsi poistettavaksi vain kaksi tekstikappaletta.

Niin syytäjälle kuin A:llekin myönnettiin valituslupa korkeimmasta oikeudesta. Syyttäjä vaati – kuten hovioikeudessakin – että A:n syyksi luetaan myös kiihottaminen kansanryhmää vastaan, ja A puolestaan vaati uskonrauhan rikkomista koskevan syytteen hylkäämistä

Pohtiessaan A:n syyllistymistä uskonrauhan rikkomiseen korkein oikeus huomioi muun muassa hallituksen esityksen rikoslain uskonrauhan rikkomista koskevan kohdan säätämiseksi ja perustuslakivaliokunnan lausunnon, ja katsoi oleellista olevan sen, kuinka välttämättömänä sananvapauteen puuttumista oli asiassa pidettävä. Tässä punninnassaan korkein oikeus kiinnitti erityistä huomiota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön ja Euroopan neuvoston yleiskokouksen päätöslauselmaan ilmaisunvapauden ja uskonnollisen vakaumuksen kunnioittamisesta, sekä suositukseen koskien jumalanpilkkaa, uskonnollia loukkauksia ja vihanlietsontaa henkilöitä vastaan heidän uskonnollisen vakaumuksensa perusteella.

Lopputuloksena korkein oikeus katsoi, että vaikka A:n tarkoituksena on saattanut olla arvostella viranomaisten toimintaa eri uskontoihin liittyvissä sananvapauskysymyksissä ja vaikka uskonnosta ja sen opista on voitava käydä kriittistä keskustelua, ei väitetty tarkoitus selvittää sananvapauden rajoja tai osoittaa viranomaistoiminnan epäjohdonmukaisuutta oikeuta A:n esittämien herjaavien väitteiden esittämiseen, vaan kyseisenlaiset kirjoitukset ovat olleet omiaan herättämään ja vahvistamaan uskonnollista suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja. Näistä syistä, sekä yleisen järjestyksen ja yhteiskuntarauhan säilyttämistavoitteen kannalta oli korkeimman oikeuden mukaan perusteltua, että tällaisten väitteiden esittäjää rangaistaan rikosoikeudellisin seuraamuksin. Korkein oikeus tuli siis tulokseen, ettei hovioikeuden tuomiota uskonrauhan rikkomisen osalta ole syytä muuttaa.

Kiihottamista kansanryhmää vastan korkein oikeus arvioi sitä koskevan lain esitöiden ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa, joista se päätteli, että rikosoikeudelliseen seuraamukseen tuomitseminen on tullut kysymykseen sananvapauden suojasta huolimatta lähinnä silloin, kun voidaan katsoa ihmis- ja perusoikeuksia loukatun vihaan tai väkivaltaan yllyttämällä. Vihapuheiden, jotka saattoivat loukata henkilöitä tai henkilöryhmiä, ei myöskään ole katsottu ansaitsevan sananvapauden suojaa.

Korkein oikeus kiinnitti myös erityistä huomiota Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun, joka koski sananvapauden rajoja maahanmuuttoon liittyvässä poliittisessa keskustelussa. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi tapauksessa, että rasistista syrjintää ja ulkomaalaisvihaa tuli vastustaa niiden kaikissa muodoissa niin pitkälle kuin mahdollista ja silloinkin, kun puheella ei kehotettu ryhtymään mihinkään tiettyyn väkivaltaiseen tai muutoin rikolliseen tekoon. Tuomioistuin katsoi tapauksessa, että valittajan asema parlamentaarikkona ei vähentänyt hänen vastuutaan ja että oli olennaisen tärkeää, että poliitikot välttivät julkisissa puheissaan ilmaisuja, jotka olivat omiaan herättämään ja ylläpitämään suvaitsemattomuutta. Käytetyt stereotyyppiset iskulauseet tai ilmaisut olivat tuomion mukaan omiaan saattamaan keskustelun järkevän väittelyn ulkopuolelle, mikä lisäsi rasististen puheiden haitallisia vaikutuksia.

Korkein oikeus tulkitsi, että A:n kirjoituksessa somalit kuvataan kansanryhmänä rikollisiksi ja yhteiskuntamoraaliltaan muihin nähden ala-arvoisiksi, ja että väite on somaleja kansanryhmänä panetteleva ja solvaava. Korkein oikeus myös totesi, että lain esitöissä tämän sisältöisten lausumien levittämistä on pidetty esimerkkinä rangaistavasta menettelystä.

Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan A:n tarkoitus esittää kritiikkiä tiedotusvälineitä ja viranomaistoimintaa kohtaan ei ole oikeuttanut panettelemaan ja solvaamaan somaleita kansanryhmänä, sillä sarkastisessakaan tyylilajissa esitetty arvostelu ei ole edellyttänyt A:n käyttämiä leimaavia sanavalintoja. Korkein oikeus katsoikin, että A:n kirjoittamat panettelevat ja herjaavat lausumat olivat omiaan herättämään suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja mahdollisesti jopa vihaa niiden kohteena olevaa kansanryhmää kohtaan, joten ne on ymmärrettävä vihapuheen kaltaisiksi lausumiksi, joita sananvapaudella ei suojata vaan joiden esittäjää kohtaan on perustelua kohdistaa rikosoikeudellisia seuraamuksia. Korkein oikeus katsoi A:n syyllistyneen kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.

Rangaistuksen pituutta määrätessään korkein oikeus totesi, että A:n syyksi luettava kiihottamisrikos oli tiettyyn kansanryhmään kuuluvien ihmisten ihmisarvoa loukkaavana luonteeltaan verraten vakava, mutta se ei sisältänyt kiihottamista väkivaltaan tai siihen rinnastettavaa uhkauksenomaista vihan lietsomista. Korkein oikeus katsoikin, että A:lle sopiva tuomio uskonrauhan rikkomisesta sekä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan oli 50 päiväsakkoa ja lisäksi ne lausumat, joiden on katsottu täyttävän kiihottamisrikoksen tunnusmerkistön, on poistettava yleisön saatavilta.