» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa 2014:93 A oli tuomittu veropetoksesta hovioikeuden lainvoimaisella tuomiolla, josta ei enää voinut valittaa hovioikeuteen. A:lle oli ennen tuomiota lisäksi määrätty veronkorotus verotusmenettelyssä. A haki korkeimmassa oikeudessa tuomion purkua sillä perusteella, että korkein oikeus oli A:n saaman tuomion jälkeen muuttanut tulkintalinjaansa veropetossyytteen ja verotusmenettelyssä määrättävän veronkorotuksen välisestä suhteesta. Korkein oikeus oli nimittäin ratkaisussa KKO 2013:59 todennut, että ne bis in idem -periaatteen mukaan veropetossyytettä ei voida tutkia, jos samasta asiasta on samanaikaisesti vireillä olevassa verotusmenettelyssä päätetty joko määrätä veronkorotus tai jättää se määräämättä. Tätä ratkaisua aiemman käytännön mukaan veropetossyytteen tutkiminen estyi vain, jos veronkorotusratkaisu oli tullut lopulliseksi ennen syytteen vireille tuloa.
Korkein oikeus käsitteli A:n hakemuksen tuomiovirhekanteluna. Korkein oikeus hylkäsi hakemuksen, sillä sen mukaan lainvoimaisen tuomion antamisen jälkeen muuttuneelle korkeimman oikeuden ratkaisukäytännölle ei voinut antaa takautuvaa vaikutusta. Korkeimman oikeuden mukaan se olisi ollut oikeusvarmuuden vastaista. Korkein oikeus totesi lisäksi, että hovioikeuden tuomio ei ollut ristiriidassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen siihenastisen käytännön kanssa. Hovioikeuden tuomio oli näin ollen ollut sen hetkisen oikeustilan mukainen eikä A:n hakemuksen hyväksymiselle ei ollut perusteita.
Korkeimman oikeuden tuomareista osa oli eri mieltä enemmistön kanssa. Heidän mukaansa A:n saama hovioikeuden tuomio olisi tullut poistaa, sillä hovioikeuden ei olisi tullut enää jatkaa veropetossyytteen tutkimista veronkorotuspäätöksen tultua lainvoimaiseksi. He perustelivat kantaansa sillä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö ei ollut muuttunut hovioikeuden tuomion jälkeen.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa