» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
A ja B olivat eronneet 10.9.1980, ja heidän välillään oli toimitettu ositus. Ositus oli tehty puolisoiden aiemmin avioeron varalta tehdyn sopimuksen mukaan. A:lle jäi omakotikiinteistö velkoineen ja B sai henkilöauton. Yhteinen lapsi jäi A:n kanssa asumaan, ja sopimuksen mukaan B:ltä ei vaadittu elatusmaksuja.
Avioeron jälkeen A ja B olivat palanneet avioliitonomaiseen yhteiselämään, joka oli päättynyt vuonna 1987. Palatessaan yhteen A ja B olivat sopineet osituksen purkamisesta, minkä todistaja vahvisti. B katsoi, että hän omisti puolet omakotikiinteistöstä osituksen purkamisen vuoksi. Kihlakunnanoikeus katsoi, että ositus oli purettu ja vahvisti B:n omistusoikeuden.
Hovioikeus kumosi kihlakunnanoikeuden päätöksen. Se katsoi, että osituksen purkamisesta ei ollut riittävää selvitystä.
Korkein oikeus totesi, että osituksen purkamisella ei voida palauttaa omistussuhteita sellaisiksi, jollaisia ne olivat olleet ennen osituksen tekemistä. Osituksen jälkeen omistussuhteet ovat ositussopimuksen mukaisia, ja niitä voidaan muuttaa vain luovutus- tai avioehtosopimuksilla. A ja B eivät olleet tehneet luovutussopimuksia. Ositusta ei voitu pitää kohtuuttomana, joten sen sovittelemisellekaan ei ollut tarvetta. Korkein oikeus ei muuttanut hovioikeuden tuomion lopputulosta.
Ratkaisulla korkein oikeus on selventänyt ositussopimuksen merkitystä. Alemmat oikeusasteet arvioivat sitä, oliko ositussopimus purettu vai ei. Korkein oikeus kuitenkin totesi, ettei sopimuksen purkamisella vielä muutettu omistussuhteita. Osituksen lopputulos on pysyvä ja muuttuu vain, mikäli asianosaiset siirtävät tavanomaisin varallisuusoikeudellisin keinoin omaisuutta toistensa nimiin.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa