» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A:n edustama velallisyhtiö oli asetettu käräjäoikeuden antamalla konkurssituomiolla konkurssiin. Käräjäoikeus määräsi tämän jälkeen antamillaan päätöksillä A:n vangittavaksi tavattaessa sekä asian jatkokäsittelyn siirtyvän myöhempään ajankohtaan. Nämä määräykset perustuivat siihen, että A oli niskoitellut konkurssipesän ilmiannossa. Tapauksessa oli juridiselta kantilta katsottuna kyse siitä, oliko vangitsemismääräyksen antaminen mahdollista vielä sen jälkeen, kun käräjäoikeus oli antanut konkurssituomion asiassa.Konkurssisäännön 98 §:n 1 momentin mukaan konkurssi katsottiin päättyneeksi konkurssituomion antamisella.
A valitti käräjäoikeuden antamista päätöksistä vaatimuksinaan ensinnäkin vangitsemismääräyksen kumoaminen ja toiseksi velkojainkuulustelujen lykkäämistä koskeneen päätöksen kumoaminen. A vaati kumoamisia ensinnäkin sillä perusteella, että konkurssi oli päättynyt konkurssituomion antamiseen, eikä asian vireillä pitämistä tämän jälkeen voitu pitää hänen oikeuksiensa mukaisena. Toiseksi A katsoi, että velkojainkuulustelujen lykkääminen loukkasi Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaista ehdotonta prosessuaalista vähimmäissuojaa.
Hovioikeus keskittyi tapauksen arvioinnissa aluksi velkojainkuulustelujen lykkäämistä koskeneeseen käräjäoikeuden päätökseen. Hovioikeuden mukaan velallisen pesäluettelon vahvistaminen ja sen oikeaksi vannominen edistivät velkojien oikeuksia, sillä niiden kautta oli mahdollista selvittää konkurssipesän varat ja velat sekä saada informaatiota velkojille tietämättömästä omaisuudesta, joka oli mahdollisesti jäänyt ilmoittamatta tai tullut velallisen toimesta salatuksi. Kun konkurssivelallisen tuli luovuttaa konkurssihallinnolle ulosottokelpoinen omaisuutensa kokonaisuudessaan, voitiin käräjäoikeuden toimenpiteitä asian jatkokäsittelyn lykkäämisestä pitää perusteltuina etenkin, kun A oli niskoitellut konkurssipesän ilmiannossa.
Edelleen hovioikeuden mukaan konkurssisäännön 98 §:n 1 momenttia ei tullut tulkita siten, että se päättäisi konkurssin menettelynä. Hovioikeuden kannan mukaan konkurssituomio päätti ainoastaan konkurssin oikeudenkäyntinä, ja vahvisti velallisen omaisuuden käyttökelpoisuuden siihen kohdistuneiden velkojen kattamiseen. Konkurssi menettelynä päättyi sen sijaan vasta siihen pisteeseen, kun pesän jakokelpoiset varat oli tilitetty velkojille. Tämän johdosta hovioikeus katsoi konkurssituomion merkityksettömäksi sen arvioimisen osalta, oliko konkurssi menettelynä päättynyt tapauksessa, sillä menettelyn ei voitu katsoa tulleen päätökseensä vielä silloin, kun käräjäoikeus oli antanut konkurssituomion. Näin ollen hovioikeus katsoi ensinnäkin, että käräjäoikeuden päätökset velkojainkuulustelujen lykkäämisestä olivat edellä mainituin tavoin perusteltuja velkojien edun suojaamiseksi. Toiseksi käräjäoikeus katsoi, ettei konkurssituomiolla ollut ollut konkurssimenettelyä päättävää vaikutusta, minkä johdosta A:n valitus ei tältäkään osin aiheuttanut aihetta toimenpiteisiin käräjäoikeuden päätösten muuttamiseksi. Lisäksi tätä puolsi se, että käräjäoikeuden antamalle vangitsemismääräykselle ei löytynyt konkurssisäännön muiden säännöstenkään perusteella estettä. Näin ollen hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöksiä miltään osin.
Korkein oikeus ei muuttanut hovioikeuden tuomiota, eikä tähän päätökseen löytynyt tapausselostuksesta erityisiä perusteluita. Näin ollen tulkitsen, että perusteet olivat hyvin pitkälti samat kuin hovioikeudella. Tämän johdosta korkeimman oikeuden kanta voidaan parhaiten saada selville edellä esitetystä hovioikeuden tuomiosta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa