» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Äiti oli tuonut puolisoiden yhteisen lapsen Suomeen Amerikan yhdysvalloista, jossa lapsella oli asuinpaikka. Kysymys siitä, oliko lapsen isä antanut suostumuksensa siihen, että lapsi jäi pysyvästi Suomeen tai joko nimenomaisesti tai hiljaisesti hyväksynyt tämän.
Perheeseen oli B:n ja C:n Suomeen tulon jälkeen syntynyt D, jonka synnytyksessä A oli ollut mukana. A oli tullut Suomeen myös jouluksi, jolloin perhe oli asunut yhdessä. Nämä seikat puolsivat sitä käsitystä, että A:n ja B:n ei ollut ollut tarkoitus erota ja ettei B:n ja C:n tarkoituksena siten ollut ollut alunperin muuttaa Suomeen pysyvästi. Pääkäsittelyssä perheen tilanteesta ilmenneeseen sekä A:n ja B:n aikaisempiin vaiheisiin nähden ei kuitenkaan ollut mahdotonta, että A olisi sovitusta erosta huolimatta käynyt Suomessa edellä mainitulla tavalla perhettä tapaamassa, kun B:n kertoman mukaan eroon oli alunperin päädytty sopuisasti. B:n ja A:n yhtäpitävien kertomusten perusteella he olivat vuonna 1998 tapahtuneesta erosta huolimatta tuolloinkin pitäneet yhteyttä ja sittemmin palanneet jopa yhteiselämään.
Perheen tavaroiden pakkaaminen varastoon A:n muuton jälkeen sekä yhteisen kodin vuokrasopimuksen irtisanominen tukivat B:n kertomusta siitä, että asianosaisten suhde oli heinäkuussa 2001 päättynyt eroon. A:n kertomus siitä, että kyse oli säästämisestä, ei tältä osin ollut vakuuttava. B:n kertomusta tukevaa oli myös selvitys siitä, minkä laatuista omaisuutta hän oli ottanut mukaansa Suomeen tullessaan heinäkuussa 2001. Samoin B:n kertomaa tuki A:n nimenomainen suostumus C:n asumiseen Suomessa ainakin tammikuuhun 2002 eli yli puolen vuoden ajan. Kun B:n passin leimasta ei voitu päätellä, että hänellä olisi ollut tarkoitus palata Amerikan yhdysvaltoihin pysyvästi ja kun muutkaan edellä esitetyt seikat eivät osoittaneet, että B:n oli ollut tarkoitus tulla Suomeen vain synnyttämään, piti hovioikeus B:n esittämää tapahtumainkulkua todennäköisempänä ja katsoi siten näytetyksi, että A oli hyväksynyt C:n muuton pysyvästi Suomeen. A oli joka tapauksessa hyväksynyt sen, että B oli tullut C:n kanssa Suomeen, vaikka hän oli voinut perheen aikaisempien vaiheiden takia pitää varsin mahdollisena sitä, että C saattaisi jäädä Suomeen pysyvästi. Sillä seikalla ei ollut ratkaisun kannalta merkitystä, että A oli myöhemmin katunut hyväksymistään. B ei siten ollut jättänyt lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 32 §:n tarkoittamalla tavalla luvattomasti palauttamatta C:tä Yhdysvaltoihin. Hovioikeus hylkäsi hakemuksen.
Haagissa 25.10.1980 kansainvälisestä lapsikaappauksesta tehdyn yksityisoikeuden alaa koskevan yleissopimuksen (Haagin sopimus) keskeiset määräykset on sisällytetty lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annettuun lakiin. Lain 30 §:n mukaan Suomessa oleva lapsi, joka on jätetty luvattomasti palauttamatta siihen valtioon, jossa lapsella oli asuinpaikka, on määrättävä heti palautettavaksi, jos lapsella välittömästi ennen luvatonta palauttamatta jättämistä oli asuinpaikka valtiossa, joka on Haagin sopimuksen osapuoli. Yleissopimuksella on pyritty muun ohessa siihen, ettei lapsen huoltoa koskevien riitojen oikeuspaikkaa omavaltaisesti muuteta ja että huoltoriidan osapuolten ominaisuuksiin liittyvien väitteiden paikkansapitävyys todetaan perheen yhteisessä asuinpaikassa. Palauttamismääräyksen antamisesta voidaan kieltäytyä vain laissa säädetyillä perusteilla, joita on sovellettava ja tulkittava siten, ettei yleissopimuksen tarkoituksen toteutuminen vaarannu.
Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 34 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan palauttamista koskeva hakemus voidaan hylätä, jos on vakava vaara, että palauttaminen saattaisi lapsen alttiiksi ruumiillisille tai henkisille vaurioille taikka että lapsi muutoin joutuisi sietämättömiin olosuhteisiin.
Kysymyksessä on asia, jossa sovinto on sallittu. B häviää asian. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n ja 16 §:n 1 momentin mukaan hän on velvollinen korvaamaan A:lla asiassa olleet kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Saman luvun 8b §:n tarkoittamia perusteita korvausvelvollisuuden alentamiseen ei Korkeimman oikeuden harkinnan mukaan ole.
Korkein oikeus muutti hovioikeuden päätöstä. C määrättiin heti palautettavaksi Amerikan yhdysvaltoihin. B velvoitettiin suorittamaan A:lle korvaukseksi kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista asiassa 5 000 euroa, mille määrälle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan siitä lukien, kun kuukausi on kulunut tämän päätöksen antopäivästä.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa