» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Käräjäoikeus oli hylännyt A:ta vastaan ajetun syytteen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä näyttämättömänä. Alaikäinen B, joka oli käräjäoikeudessa yhtynyt virallisen syyttäjän syytteeseen, oli asianomistajana valittanut käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen. Hovioikeus on pysyttänyt käräjäoikeuden ratkaisun ja samalla velvoittanut B:n suorittamaan oikeusapua saaneelle A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa tämän omavastuuosuuden määrän 179,71 euroa sekä valtiolle sen varoista A:n avustajalle hovioikeudessa maksetut 718,82 euroa korkoineen. KKO:ssa oli kysymys siitä, voitaisiinko B:lle määrättyä korvausvelvollisuutta kohtuullistaa poistamalla se tai alentamalla suoritettavia korvauksia.
Koska virallinen syyttäjä oli tyytynyt käräjäoikeuden ratkaisuun, hovioikeuteen yksin valittaneen asianomistajan velvollisuus korvata syytteestä vapautetun oikeudenkäyntikulut muutoksenhakuasteessa määräytyy samalla tavalla kuin asianomistajan yksin ajamassa rikosasiassa. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäyntikuluista on tällöin soveltuvin osin voimassa, mitä riita-asioista säädetään.
Hovioikeuden ratkaisu oli perustunut siihen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:stä ilmenevään pääsääntöön, että asian hävinnyt osapuoli on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Saman luvun 8 b §:n mukaan tuomioistuin voi kuitenkin viran puolestakin alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta ottaen huomioon oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys.
Säännöksen soveltaminen tulee kysymykseen poikkeustapauksissa, ja ilmeisen kohtuuttomuuden kokonaisarvioinnissa tulee punnita kaikkia laissa mainittuja edellytyksiä eikä mikään niistä voi yksinään synnyttää säännöksen tarkoittamaa kohtuuttomuutta. Korvattavaksi tuomittavia kuluja on niin sanotun sosiaalisen tai asianosaiseen liittyvän perusteen johdosta alennettava, jos lainkohdan soveltamisen edellytykset täyttyvät. Oikeudenkäyntikuluja tulee kohtuullistaa, jos asianosaisella on ollut perusteltu kanta, jonka hän lopullisesti häviää, jos oikeudenkäynnin vastapuolet eivät ole tasavertaiset keskenään ja jos asialla on todellista merkitystä hävinneelle osapuolelle.
Oikeusapulain 22 §:n mukaan, jos oikeusavun saajan vastapuoli olisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun nojalla velvollinen korvaamaan oikeusavun saajan oikeudenkäyntikulut, vastapuoli on velvoitettava korvaamaan vastaavasti valtiolle sen varoista maksettavaksi määrätyt kustannukset. Oikeusapulaissa ei ole säännöstä, jonka mukaan tämä korvaus voitaisiin jättää tuomitsematta tai sen määrää alentaa, jos korvausvelvollisuus muodostuisi asianomaisen taloudellisiin oloihin nähden kohtuuttomaksi.
B oli nyt 8-vuotias ja hänelle oli myönnetty oikeusapua oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuuden kattamiseen ilman perusomavastuuta. Oikeusapuratkaisua oli perusteltu sillä, että hakija oli taloudellisen asemansa perusteella oikeutettu oikeusapuun korvauksetta. Tarkempia tietoja B:n mahdollisista tuloista tai varallisuusoloista ei asiakirjoista ilmennyt, mutta häntä voitiin pitää varattomana tai ainakin vähävaraisena eikä hänen myöskään voitu olettaa vielä moniin vuosiin saavan ansiotuloja.
A oli ammatiltaan taksinkuljettaja. Tarkkoja tietoja hänen varallisuusasemastaan ei oltu esitetty, mutta oikeusaputoimisto oli A:n tuloja ja varallisuusasemaa koskevan selvityksen perusteella myöntänyt hänelle oikeusapua 20 prosentin perusomavastuulla.
Suurin osa korvattavista kuluista olikin maksettava valtiolle, joka oli antanut A:lle oikeusapua. Tältä osin B:n korvausvelvollisuus perustui oikeusapulain 22 §:ään. Koska oikeusapulaissa ei ole kohtuullistamiseen oikeuttavaa säännöstä, tätä korvausvelvollisuutta ei voitu alentaa eikä poistaa pelkästään sillä perusteella, että sen täyttämisen ehkä sinänsä voitaisiin arvioida muodostuvan B:n taloudelliset olot huomioon ottaen vaikeaksi. Sillä, että oikeus kulukorvaukseen oli siirtynyt oikeusavun saajalta valtiolle, ei siten ole asiassa merkitystä, vaan vaatimus kulukorvausvelvollisuuden kohtuullistamisesta tulee tältäkin osin ratkaista oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n nojalla. Tätä säännöstä sovellettaessa B:n asemaa oli siten arvioitava suhteessa oikeudenkäynnin vastapuoleen eli A:han eikä valtioon, jolle A:n oikeus kulukorvaukseen oli siirtynyt. Olennaista eroa B:n ja A:n taloudellisen kantokyvyn osalta ei ollut tässä asiassa ilmennyt.
B oli tosin alaikäinen eikä hän siten ole voinut itse tehdä puheena olevaa oikeudenkäyntiä koskevia ratkaisuja, mutta A:ta ei syytteestä vapautettuna henkilönä voida asettaa kulukorvaukseen nähden muita huonompaan asemaan vain siitä syystä, että hänen vastapuolenaan oli ollut vajaavaltainen henkilö. Vajaavaltaisen edunvalvoja vastaa niistä oikeudenkäyntiä koskevista ratkaisuista, joita hän oli vajaavaltaisen puolesta tehnyt. B oli oikeudenkäynnissä edustanut huoltajana hänen äitinsä C, jota oli avustanut oikeusapulain nojalla määrätty avustaja. Päättäessään valittaa asiassa hovioikeuteen C:n oli tullut ottaa huomioon myös se mahdollisuus, etteivät hänen alaikäisen poikansa puolesta tekemänsä vaatimukset hovioikeudessa menesty ja että tällöin saattaa syntyä velvollisuus korvata vastapuolen kulut.
Oikeudenkäynti oli tullut vireille käräjäoikeudessa virallisen syyttäjän nostamalla syytteellä, johon asianomistajan edustaja oli käräjäoikeudessa yhtynyt. Ei oltu edes väitetty, että A olisi valheellisella tunnustuksella tai muulla vastaavalla tavalla itse antanut aiheen syytteen nostamiseen tai velvollisuuden vastaisella menettelyllään pitkittänyt asian käsittelyä. Toisaalta B:llä oli ollut oikeus, syytteen tultua näyttämättömänä käräjäoikeudessa hylätyksi, saattaa asia virallisesta syyttäjästä riippumatta hovioikeuden tutkittavaksi. Valitusta ei voitu pitää ilmeisen perusteettomana pelkästään siitä syystä, että syyttäjä oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon ja ettei hovioikeus ollut muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Oikeudenkäyntiin johtaneista seikoista ei näin ollen ilmennyt mitään sellaista, joka olisi antanut aiheen oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta ratkaistaessa poiketa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:stä ilmenevästä pääsäännöstä.
Kysymyksessä oli ollut vakava rikosepäily, jonka oikeuskäsittelyllä oli ollut tärkeä merkitys sekä asianomistajalle että rikoksesta epäillylle. B oli lapsi, jonka henkilöön rikoksen oli väitetty kohdistuneen. Toisaalta A:lle, jota todennäköisin syin oli epäilty rikoksen tekijäksi, oli ollut tärkeätä saada puolustautua häntä vastaan nostettua syytettä vastaan. Se, että rikosepäily oli koskenut nimenomaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, ei sellaisenaan oikeuta arvioimaan kulukorvauskysymystä eri tavalla kuin rikosoikeudenkäynneissä yleensä. Asian merkityksenkään osalta ei siten ollut ilmennyt mitään sellaista, joka puoltaisi kulukorvauskysymyksen poikkeuksellista ratkaisua.
B:lle tuomittua kulukorvausvelvollisuutta ei voitu oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n mukaan kokonaisuutena arvioiden pitää lainkohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisen kohtuuttomana.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa