» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kysymys matkustuskiellon määräämisen edellytyksistä ja sen sisällöstä. Lisäksi ratkaisussa nousi esille rikosoikeudellinen laillisuusperiaate.
Luontoaktivisti A oli kahtena päivänä tullut metsätyökoneen vaara-alueelle estääkseen koneen käytön. A:n tarkoituksena oli tällä tavoin estää metsähakkuiden toteuttaminen. Poliisi antoi A:lle matkustuskiellon hakkuun sijaintikunnan ja kahden muun kunnan alueelle yli kuukauden ajaksi, koska epäili häntä todennäköisin syin pakottamisrikoksesta ja piti todennäköisenä, että A jatkaisi rikollista toimintaa myös tulevissa, toistaiseksi nimeämättömissä hakkuukohteissa kuntien alueella. A vaati pakkokeinolain 2 luvun 6 §:n toisen momentin nojalla käräjäoikeutta kumoamaan matkustuskiellon.
Käräjäoikeus katsoi, että poliisilla oli perustellut syyt epäillä A:ta pakottamisrikoksesta ja että A:n toiminnan kokonaisuuden perusteella voitiin epäillä toiminnan jatkuvan ainakin hakkuiden loppuun saakka. Matkustamiskiellon katsottiin olevan perusteltu ja oikeasuhteinen seuraamus, sillä matkustamiskielto ei estänyt toisella paikkakunnalla asuvaa A:ta viettämästä normaalia päivittäistä elämäänsä. A valitti asiasta hovioikeuteen, joka ei kuitenkaan muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua. A:lle myönnettiin valituslupa korkeimpaan oikeuteen. A vaati että hovioikeuden päätös kumotaan, tai että korkein oikeus toteaa että matkustuskiellon määrä ja pituus ovat olleet liian suuria.
Korkein oikeus totesi ratkaisussaan, että A on syyllistynyt pakottamiseen ja poliisilla on ollut todennäköiset syyt epäillä että A jatkaa toimintaansa sillä hän on toiminut järjestäytyneen ryhmän jäsenenä. Kiinnostavaksi asian tekee se, että rikoslain pakottamista koskevan pykälän mukaan pakottamiseen syyllistyy se, joka väkivallalla tai uhkauksella pakottaa toisen tekemään, sietämään tai tekemättä jättämään jotakin. Tässä tapauksessa ei oltu missään vaiheessa väitettykään, että A olisi käyttänyt väkivaltaa tai uhannut käyttää sitä. Korkeimman oikeuden päätös vaikuttaisi olevan siis rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vastainen, sillä A:n katsottiin syyllistyneen pakottamiseen, vaikka hänen tekonsa ei täyttänyt pakottamisen tunnusmerkistöä. Ratkaisunsa tueksi korkein oikeus vetosi aikaisempaan ratkaisuunsa KKO 1983 II 159 joka käsitteli myös pakottamista.
Korkeimman oikeuden mukaan matkustuskieltoa voidaan periaatteessa käyttää mainitun kaltaisissa tilanteissa, mutta tätä rangaistusmuotoa käytettäessä on kiinnitettävä huomiota rikoksen törkeysasteeseen ja rangaistuksen oikeasuhteisuuteen. Korkeimman oikeuden mukaan A:n menettelyä ei voida pitää erityisen törkeänä ja matkustuskiellon ajallinen ja paikallinen laajuus on vaikuttanut A:n perusoikeuksiin, sanan-, kokoontumis- ja liikkumisvapauteen. Korkein oikeus katsoi, että edellä todetuin tavoin ajallisesti ja alueellisesti rajatulla kiellolla A:lle aiheutunut haitta on kuitenkin niin vähäinen, että kiellon käyttöä sillä tavoitellut ja saavutettavat edut huomioon ottaen voidaan pitää puolustettavana.
Eri mieltä ollut korkeimman oikeuden jäsen korosti rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen merkitystä ja huomautti että matkustuskielto on A:lle merkinnyt sitä, että hän on estynyt paitsi vapaasti liikkumaan valtakunnan alueella myös käyttämästä sanan- ja kokoontumisvapauttaan. Matkustuskiellon takia A ei ole voinut millään tavoin osallistua metsänhakkuita vastustaviin mielenilmauksiin kiellon tarkoittamalla alueella.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa