» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksesta yleisesti ja käsittely alemmissa oikeuksissa
Tapauksessa oli kyse sen arvioinnista, voitiinko perillistä A pitää soveliaana tilanpidonjatkajana. Sovelias tilanpidonjatkaja määritellään perintökaaren 25 luvun 1 a §:n 4 kohdassa niin, että sillä tarkoitetaan sellaista perinnönjakohetkellä perillisasemassa olevaa perillistä tai yleistestamentinsaajaa, jolla on riittävät ammatilliset edellytykset harjoittaa maatalouselinkeinoa.
Kihlakunnanoikeuden määräämä pesänjakaja D oli toimittanut kuolleen B:n ja kuolleen C:n kuolinpesissä osituksen ja perinnönjaon. Pesänjakaja oli toimituksessa maaseutupiirin lausunnon hankittuaan ja maatilahallitukselta lausunnon saatuaan katsonut, että C omisti perintökaaren 25 luvun mukaisen elinkelpoisen maatilan, jonka soveliaana tilanpidonjatkajana pesänjakaja piti C:n poikaa A:ta. Pesänjakaja oli määrännyt A:n saamaan tilan rakennuksineen ja maatalousirtaimistoineen. Maatilan lunastusarvoksi oli katsottu 427 184 markkaa ja maatalouskoneiden käyväksi arvoksi 13 500 markkaa. A:n oli tullut suorittaa E:lle sekä kahdelle C:n muulle rintaperilliselle 1/3 siitä määrästä, joka saatiin laskemalla maatilan ja maatalousirtaimiston lunastusarvon ja A:n perintöosuuden erotus. Määräksi oli saatu tällöin 73 353,27 markkaa.
Kuolinpesän osakas E nosti käräjäoikeudessa kanteen katsoen, ettei C:n omistamaa tilaa tullut pitää perintökaaren 25 luvun mukaisena elinkelpoisena maatilana, eikä A:ta soveliaana tilanpidonjatkajana. E vaati, että perinnönjako oikaistaisiin sillä tavalla, että sovellettavaksi otettaisiin perintökaaren 23 luvun 8 § niin, että E:llä olisi oikeus saada 1/4 osaa tilasta irtaimistoineen. A kiisti E:n kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Käräjäoikeus katsoi tilan elinkelpoiseksi ja piti lisäksi A:ta Uudenmaan maaseutupiirin lausuntoon ja kolmen todistajan käsityksiin viitaten soveliaana tilanpidonjatkajana. Käräjäoikeuden mukaan A kykeni 61 vuoden iästään ja siitä huolimatta, ettei hän asunut tilalla pysyvästi, huolehtimaan tilan hoitamisesta asianmukaisesti. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen näin ollen kokonaisuudessaan.
Tapauksen käsittely jatkui E:n valittaessa annetusta tuomiosta hovioikeuteen. Myös hovioikeus piti tilaa elinkelpoisena. Hovioikeus viittasi perintökaaren 25 luvun esitöihin, joissa korostettiin pesänosakkaiden yhdenvertaisuutta sekä perillisten yhtäläisiä maatilan perimis- ja maatalouden ammattiin jäämismahdollisuuksia. Hovioikeus katsoi, että asiasta oli oikeuskirjallisuudessa esitetty ajatus, jonka mukaan perintökaaren 25 luvun oli tultava kyseeseen ainoastaan niin pitkälle kuin oli välttämätöntä elinkeinon jatkuvuuden vuoksi. Kyseessä tuli olla tilanne, joka rinnastuisi aitoon sukupolvenvaihdokseen. Hovioikeus katsoi, ettei käsiteltävänä ollutta tapausta voitu pitää aitoon sukupolvenvaihdokseen rinnastettavana tilanteena. Lisäksi A:ta ei sinänsä maatalouselinkeinon harjoittamiseen riittävistä edellytyksistä huolimatta pidetty tilanpidonjatkamiseen oikeutettuna perillisenä. Hovioikeuden mukaan oli pidettävä myös kohtuuttomana, että A:n kanssaperillisten olisi tullut luopua alihintaista korvausta vastaan omasta tilaosuudestaan. Hovioikeus päätyi kumoamaan käräjäoikeuden antaman tuomion mainituilta osin. Perinnönjako palautettiin oikaistavaksi pesänjakajalle niin, että E:lle määrättäisiin A:n hänelle maksettavaksi määrätyn lunastushinnan sijaan 1/4 osan osuus tilasta irtaimistoineen, vastaten hänen perintöosuuttaan.
Tapauksen käsittely korkeimmassa oikeudessa
Tapauksen käsittely jatkui edelleen, kun A:lle myönnettiin valituslupa korkeimpaan oikeuteen, jolloin hän vaati sekä hovioikeuden tuomion kumoamista että kanteen hylkäämistä. Korkein oikeus huomioi perinnönjaon keskeiseksi periaatteeksi jäämistöomaisuuden esineellisen tasajaon, mutta katsoi toisaalta myös perintökaaren 25 luvun säännösten tulevan sovellettaviksi tilanteessa, jossa jäämistöön kuului maatila. Maatilan arvon katsottiin perillisten perintöosuuksien laskennassa määräytyvän sen käypää arvoa alemmaksi. Tilanpidonjatkajaksi perinnönjaon myötä tuleva henkilö oli puolestaan velvollinen rahallisesti korvaamaan muulle perilliselle tulevaa osuutta vastaavan tai siitä puuttuvan määrän. Tilanpidonjatkajaksi osoitetun henkilön tuli perintökaaren mukaisesti lisäksi kyetä viljelemään tilaa säännöllisesti työhön myös itse osallistuen niin, että viljelemisvelvollisuus kestäisi pääsäännön mukaan kymmenen vuotta perinnönjaon lainvoimaiseksi tulosta. Maatilaelinkeinon harjoittamista pidettiin mahdollisena myös sivutoimena, eikä soveliaan tilanpidonjatkajan arvioinnissa katsottu asetetun ikärajaa. Perinnönjaon sisältäessä maatilan, oli katsottu pyrittävän tilanpidonjatkajan asettamiseen sellaiseen asemaan, jossa hän olisi ollut myös siinä tapauksessa, että sukupolvenvaihdos olisi ajankohtaistunut jo vanhempien eläessä. Tällä tavoin oli tarkoitus edistää muun muassa maatalouden ja perheviljelmien jatkuvuutta.
Korkein oikeus katsoi tilanteessa poikettavan perillisten yhdenvertaisuudesta, kun muille perillisille maksettava korvaus määräytyi alemman hinnan kuin tilan käyvän hinnan mukaan. Asiaa oli hallituksen esityksessä perusteltu sillä, että tuntuvien rahasuoritusten maksuvelvollisuus vaikeuttaisi usein tilanpidonjatkajaksi osoitetun perillisen taloudellista selviytymistä, eikä perinnön saamisella katsottu välttämättä olevan kanssaperillisten tulevalle toimeentulolle samanlaista merkitystä. Tapauksen suhteen huomioitiin A:n olleen perinnönjaon hetkellä 61-vuotias, muualla kuin tilalla asuva, koulutukseltaan lakimiehenä valtion virassa ollut ja siitä myöhemmin eläkkeelle jäänyt henkilö, jolla ei ollut rintaperillisiä. A:ta pidettiin kykeneväisenä tilan viljelyyn, eikä hänen asuinpaikkansa katsottu estävän tätä. Korkeimman oikeuden mukaan ei kuitenkaan voitu pitää perintökaaren 25 luvun elinkeinopoliittisten tavoitteiden mukaisena, että luvun mukaisista etuuksista olisi päässyt hyötymään perillinen, jonka osalta lain mukainen viljelyvelvoite tulisi jatkumaan pitkälti yli eläkeiän. Tapauksessa viljelemistä ei olisi myöskään tehty toimeentulon hankkimistarkoituksessa. Korkein oikeus viittasi lisäksi perillisten yhdenvertaisuuden toteutumiseen, eikä pitänyt A:ta perintökaaren tarkoittamana soveliaana tilanpidonjatkajana. Korkein oikeus ei muuttanut hovioikeuden antaman tuomion lopputulosta.
Kaksi korkeimman oikeuden jäsenistä olivat asiassa eri mieltä. Toisen eri mieltä olleen jäsenen mukaan kyse oli perintökaaren soveliaan tilanpidonjatkajan määritelmän sisällön tulkinnasta. Eri mieltä ollut jäsen katsoi lain esitöiden perusteella tarkoitetun antaa määritelmälle itsenäinen asema, minkä lisäksi hänen mukaansa perintökaaren 25 luvun etuuden saamiselle asetetut edellytykset oli sanamuodoin rajoitettu koskemaan ainoastaan ammatillisia edellytyksiä. Eri mieltä olleen jäsenen mukaan myös pesänjakajan ja tuomioistuimen harkinnan tuli koskea näin ollen vain sitä, täyttyivätkö henkilön ammatilliset edellytykset. Jäsen katsoi korkeimman oikeuden tavoin A:n olevan kykeneväinen tilanhoitoon niin käytännön kokemuksensa vuoksi kuin myös terveydentilansa puolesta. A:n asuinpaikkaa ei voitu pitää viljelyä estävänä seikkana, eikä myöskään ikään liittyviä rajoituksia oltu perintökaaressa asetettu. Eri mieltä ollut jäsen huomioi näin ollen myös ikään kohdistuvan syrjintäkiellon. Eri mieltä olleen jäsenen mukaan A olisi ollut perintökaaren mukaisesti sovelias tilanpidonjatkaja. Hänen mukaansa kanne olisi tullut hylätä ja hovioikeuden antama tuomio kumota. Myös toinen eri mieltä olleista jäsenistä oli edellä esitetyn näkemyksen kannalla.
Tapauksen käsittelyn osalta voidaan yleisesti ottaen pitää merkittävänä perintökaaren 25 lukua, joka sisältää nimenomaisesti aihepiiriin liittyvää sääntelyä. Tapauksen käsittelyssä on punnittu keskenään eri seikkoja, minkä myötä merkittävää painoarvoa on päädytty antamaan esimerkiksi perintökaaren 25 luvun taustalla vaikuttaville tavoitteille ja periaatteelle perillisten yhdenvertaisuudesta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa