» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Asian KKO:2012:106 taustana on se, että A:n toiminimellä harjoittaman elinkeinotoiminnan kirjanpito verovuosilta 2000-2003 oli katsottu verotarkastuksessa epäluotettavaksi. Verovirasto oli verotuspäätöksissä katsonut A:n tulot vuosilta 2000 - 2003 ilmoitettuja tuloja korkeammiksi ja määrännyt hänet maksamaan määrättyjen tuloverojen lisäksi veronkorotuksia. Saman verotarkastuskertomuksen perusteella verovirasto oli myös tehnyt lisäyksiä A:n vuosina 2000 - 2003 maksamien palkkojen määriin ja määrännyt hänet maksamaan niiden perusteella maksuunpantujen ennakonpidätysten ja työnantajan sosiaaliturvamaksujen lisäksi veronkorotusta. Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä veropetoksesta sillä perusteella, että A jättänyt ilmoittamatta tuloja ja palkkoja enemmän kuin verotuspäätöksissä oli katsottu.
Syytteessä käräjäoikeudessa A:n katsottiin välttäneen tai yrittäneen välttää veroja ja maksuja enemmän kuin verotarkastuksen perusteella hänen maksettavakseen oli määrätty. Käräjäoikeus tuomitsi A:n törkeästä veropetoksesta ja eräistä muista rikoksista yhteiseen vankeusrangaistukseen. A valitti kuitenkin hovioikeuteen ja vaati muun ohella, että syyte törkeästä veropetoksesta jätetään tutkimatta tai että se hylätään, koska hänelle oli vuonna 2004 määrätty hallinnollisessa menettelyssä veronkorotuksia, joiden perusteena oli ollut sama verotarkastuskertomus ja muutenkin olennaisesti samat tosiseikat kuin mihin syyte oli perustettu. Hovioikeuden tulkinnan mukaan asia koskikin sitä, oliko veronkorotusten määräämisessä ollut kyse samasta asiasta kuin syyteessä ja se tarkasteli syytteen ja veronkorotuksen perusteena olleita seikkoja verolajeittain ja -vuosittain tullen siihen tulokseen, että tosiseikat syytteen pohjalla perustuivat niin olennaisesti eri seikkoihin kuin veronkorotuksen pohjana olleet, ettei syytteen tutkimiselle ollut estettä. Tutkittuaan syytteen hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua.
A:lle myönnettiin kuitenkin korkeimmasta oikeudesta valituslupa koskemaan törkeän veropetoksen osalta sitä, estivätkö määrätyt veronkorotukset syytteen tutkimisen. Tarkemmin kyse oli siitä, koskiko syyte samaa menettelyä, minkä pohjalta A:lle oli määrätty veronkorotuksia ja oliko verotuspäätökset tulkittava niin, että A oli jo vapautettu teosta, josta hänelle syytteessä vaadittiin rangaistusta.
Korkein oikeus tutki ensinkin kansallista veronkorotukseen liittyvää sääntelyä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjassa määriteltyä ne bis in idem -kieltoa koskevia säännöksiä ja sen soveltamiskäytäntöä.
Ne bis in idem kielto merkitsee sitä, että ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Samassa yhteydessä säädetään myös siitä, ettei kielto estä tutkimasta juttua uudelleen kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti, jos näyttöä uusista tai vasta esiin tulleista tosiseikoista ilmenee, tai jos aiemmassa prosessissa on tapahtunut perustavaa laatua oleva ja mahdollisesti lopputulokseen vaikuttanut virhe.
Eduskunnan perustuslakivaliokunnan tulkinnan mukaan ne bis in idem -kielto sisältyy myös Suomen perustuslakiin.
Korkein oikeus tutustui omaan aiempaan oikeuskäytäntöönsä, jossa se on arvioinut kieltoa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön pohjalta. Aiemmin korkein oikeus on muun muassa katsonut, että veronkorotuksen määräämistä koskeva asia voi olla rikosasiaan rinnastettava ja kuulua sen vuoksi ihmisoikeussopimuksen sisältämän ne bis in idem -kiellon piiriin. Lisäksi korkein oikeus totesi, että arvioitaessa asioiden samuutta, tulee arvioinnin lähtökohdaksi ottaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti teon konkreettiset tosiseikat, eikä niiden oikeudellista luonnehdintaa.
Arvioidessaan kiellon soveltamisala ja verotusmenettelyä korkein oikeus nojautui useaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelemään tapaukseen ja huomioi myös se, ettei kansallisessa sääntelyssämme ole erillistä veronkorotusmenettelyä, vaan korotukset määrätään osana verotusmenettelyä. Kansallisesti veronkorotusten ja muiden rangaistusluonteisiksi katsottavien hallinnollisten toimien suhde rikoslakiin on korkeimman oikeuden tulkinnan mukaan pääosin sääntelemättä.
Korkein oikeus katsoi, että teon samuutta arvioitaessa lähtökohdaksi on otettava verovelvollisen menettely verovuosittain ja -lajeittain ja jos selvitetyksi tulee, että syytteessä annettu teonkuvaus koskee virheellisen tai puutteellisen tiedon antamista seikoista, jotka ovat kyseisen verolajin ja -vuoden osalta olleet arvioitavina veroa ja siihen liittyvää veronkorotusta määrättäessä, teon samuutta koskeva edellytys täyttyy.
Korkein oikeus katsoi lisäksi, että verotuspäätöksen voidaan katsoa sisältävän asiaratkaisun veronkorotuksenkin osalta, kun menettelyssä on verotarkastuksen pohjalta selvitetty ja arvioitu verovelvollisen toimintaa siltä kannalta, onko verotuksen muuttamiseen ja veronkorotuksen määräämiseen perusteita. Tältä pohjalta katsottuna ne bis in idem -kielto koskee korkeimman oikeuden mukaan kaikkia verotuspäätöksessä mainittuja seikkoja, sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun perusteella myös seikkoja, jotka verotuspäätöstä tehtäessä ovat olleet esillä niin, että veroviranomainen on voinut ottaa niihin kantaa.
Korkein oikeus tutki kiellon soveltamista kunkin verolajin osalta myös verovuosittain yksityiskohtaisesti ja verotuspäätösten lopullisuuden osalta totesi, että kaikki verotuspäätökset olivat olleet lopullisia ennen syytteen nostamista kaikilta niiltä osin, joita syyte koski.
Lopputuloksena korkein oikeus tulkitsi, että syyte tutkitaan verovuoden 1999 osalta kokonaan ja vuoden 2000 osalta arvonlisäveron osalta, muilta osin syyte on jätettävä tutkimatta. Näin ollen A:n syyksi jää veropetos, jolla on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä ja sitä on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. A:n syyksi luetaan alempien oikeuksien ratkaisun mukaisesti myös kirjanpitorikos ja velallisen epärehellisyys, mutta rangaistusta mitattaessa huomioon on lieventävänä seikkana otettava rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että vaikka A:ta oli kuultu esitutkinnassa ensimmäisen kerran vuonna 2007 ei oikeudenkäynnin voinut asian laajuus ja laatu huomioiden katsoa viivästyneen niin, että rangaistusta tulisi sen perusteella lieventää.
Korkein oikeus päätyi katsomaan, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetuista rikoksista on 1 vuosi 4 kuukautta vankeutta. Korkeimman oikeuden mukaan rikokset ovat niin vakavia ja A:n syyllisyys sellainen, ettei vankeusrangaistuksen määräämiselle ehdolliseksi ole perusteita.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa