Tapauksessa KKO:2013:59 syyttäjä oli vaatinut A:lle rangaistusta muun muassa törkeästä veropetoksesta, koska A oli harjoittaessaan toiminimellä elinkeinotoimintaa laiminlyönyt verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla oli merkitystä veron määräämiselle ja antanut viranomaiselle väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta, joka oli aiheuttanut veron määräämisen liian alhaiseksi. Verohallinto oli yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimukseen.

A:lle oli määrätty syytteen perustana olevan menettelyn johdosta hallinnollisessa menettelyssä veronkorotukset verovuosilta 2001, 2002 ja 2003. Käräjäoikeus arvioi asiaa muun muassa korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön pohjalta ja totesi A:n verokorotusten tulleen lopullisiksi ennen rikosoikeudenkäynnin alkamista ja jätti syytteen törkeästä veropetoksesta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan nojalla tutkimatta.

Syyttäjä ja Verohallinto valittivat asiasta hovioikeuteen. Euroopan ihmisoikeussopimuksen lisäpöytäkirjassa määritelty kielto syyttää tai tuomita kahdesti samassa asiassa koski hovioikeuden tutkiman oikeuskäytännön mukaisesti vain tilannetta, jossa ensimmäinen ratkaisu oli lopullinen ennen jälkimmäisen menettelyn alkamista.

Arvioidessaan A:n tilannetta hovioikeus katsoi, että veronkorotukset olivat tulleet lopullisiksi 8.1.2010, kun Uudenmaan verotuksen oikaisulautakunnan ratkaisut olivat tulleet lainvoimaisiksi. Syyte asiassa oli tullut vireille 17.12.2008. Näin ollen veronkorotukset eivät olleet tulleet Euroopan ihmisoikeussopimuksen tarkoittamalla tavalla lopullisiksi ennen syytteen tuloa vireille. Käräjäoikeus oli tuomiossaan tulkinnut, että veronkorotukset olivat olleet lopullisia silloin kun syyte oli 27.5.2010 annettu A:lle tiedoksi, mutta tälle ei hovioikeuden tulkinnan mukaan voitu antaa merkitystä. Hovioikeuden mukaan myöskään se, että veronkorotukset oli vuonna 2005 kokonaisuudessaan maksettu ei tehnyt veronkorotuksista lopullisia. Koska hovioikeuden mukaan estettä syytteen tutkimiselle ei ollut, oli käräjäoikeus sen mukaan toiminut virheellisesti. Hovioikeus päätti ottaa asian välittömästi ratkaistavakseen viivästymisestä asianosaisille aiheutuvan haitan vuoksi.

Hovioikeus päätyi hylkäämään syytteen ajalta 31.10.2002 - 30.10.2003, jolloin ilmoitusvelvollisuutta ei ollut ollut, ja muilta osin katsoi A:n syyllistyneen törkeään veropetokseen, josta se yhdessä erään toisen rikoksen rangaistuksen kanssa tuomitsi hänet ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

A:lle myönnettiin valituslupa korkeimmasta oikeudesta ja valituksessaan A vaati, että syyte törkeästä veropetoksesta hylätään tai että rangaistusta alennetaan. Korkeimman oikeuden presidentti määräsi, että se, estikö A:lle määrätty veronkorotus tutkimasta syytettä veropetoksesta, ratkaistaan vahvennetussa jaostossa.

Kysymykseksi muodostui Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjassa ja perustuslakivaliokunnan toteamuksen mukaan myös Suomen perustuslaissa määritellyn ne bis in idem -kiellon sisältö sekä se, onko viime vuosina noudatettua ratkaisukäytäntöä muutettava perustuslakivaliokunnan esittämien tulkintakannanottojen johdosta, eli siitä, onko yhä noudatettava periaatetta, että ne bis in idem -kielto – jonka mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti – katsotaan esteeksi vain peräkkäisille menettelyille, eli silloin, kun syyte saman menettelyn perusteella nostetaan vasta kun veronkorotukset ovat tulleet lopullisiksi, vai estääkö syytteen tutkimisen jo samaa asiaa koskevan veronkorotusasian samanaikainen vireilläolo. Jos jälkimmäinen kanta katsottaisiin oikeaksi tulisi arvioitavaksi myös se, määräytyykö estevaikutus veronkorotusta koskevan menettelyn vireille tulon, veronkorotusta koskevan ratkaisun antamisen vai veronkorotusta koskevan ratkaisun lopulliseksi tulemisen perusteella.

Korkein oikeus arvioi omaa sekä korkeimman hallinto-oikeuden ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen aiempaa oikeuskäytäntöä, mutta erityinen huomio kiinnittyi perustuslakivaliokunnan kannanottoihin.

Perustuslakivaliokunta oli käsittelyt puhuttua kieltoa kahdessa lausunnossaan sellaisten lakiehdotusten yhteydessä, joihin oli sisältynyt ehdotus estää hallinnollista seuraamusta ja rikosoikeudellista rangaistusvastuuta koskevien asioiden rinnakkainen käsittely. Toisessa lausunnossaan perustuslakivaliokunta oli katsonut, ettei ne bis in idem -kiellon voida tulkita koskevan vain peräkkäisiä, vaan myös samanaikaisesti vireilläolevia menettelyjä, ja toisessa lausunnossaan se oli todennut, että ehdotusta veronkorotuksiin liittyvästä menettelysäännöstöstä, joka estäisi samaa asiaa koskevat rinnakkaiset hallinnolliset prosessit ja rikosprosessit, voitiin pitää ne bis in idem -kiellon tarkoituksen kannalta hyvin perusteltuna.

Aluksi korkein oikeus totesi, että muun muassa perustuslakivaliokunnan perustuslaista johtuvan aseman vuoksi sen kannanotot ovat painoarvoltaan sellaisia, että niille on annettava tärkeä merkitys myös lakia sovellettaessa. Kuitenkin korkeimman oikeuden mukaan valiokunnan kannanottojen painoarvo soveltamistilanteessa riippuu muun muassa niiden esittämisen tavasta ja yhteydestä, sillä toisenlaiseen asiayhteyteen ja olosuhteisiin liittyvät seikat ja rajoitukset, kuten myös kannanoton jälkeinen oikeustilan kehitys, voivat edellyttää sellaista punnintaa, joka voi oikeudellisten lähtökohtiensa vuoksi johtaa myös erilaisiin päätelmiin kuin niihin, mihin valiokunta on päätynyt.

Arvioidessaan perustuslakivaliokunnan lausunnon painoarvoa kyseisessä tapauksessa korkein oikeus totesi ensinkin, että perustuslakivaliokunta on itsekin todennut, että ehdotetut uudistukset veisivät ne bis in idem -kiellon soveltamisen pidemmälle, kuin se ehdottomasti vaatisi. Samoin valiokunta katsoi, että tuomioistuimen tulee ratkaisuissaan noudattaa voimassaolevaa oikeutta, eikä sen säädettävänä olevaan lakiin liittyvästä kannanotosta voi vetää suoria johtopäätöksiä nyt voimassaolevan lain tulkinnasta. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, ettei perustuslakivaliokunnan lausuntojen merkitys voi kohdistua vain käsittelyssä olevan lakiehdotuksen tulkintaan, vaan on katsottava, että niistä ilmenevät keskeiset periaatteet ja tavoitteet, jotka voimassaolevaa oikeutta tulkitessakin tulee huomioida. Edelleen se katsoi, että perustuslain määräämä velvollisuus noudattaa yhdenvertaisuutta lainkäytössä edellyttää, että tuomioistuin huomioi sellaiset kannanotot, jotka liittyvät vastaavanlaiseen tulkintaan kuin sen käsiteltävänä olevassa tulkintatilanteessa.

Korkein oikeus toteaa, että perustuslakivaliokunnan esittämien kannanottojen johdosta sen on tarkastettava aiempaa oikeuskäytännössä syntynyttä tulkintaa niin, että tulkinta edistäisi mahdollisimman hyvin perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Perustuslakivaliokunnan lausuman mukaisesti tulkinta tulee korkeimman oikeuden mukaan tarkastaa vähintään niin, että syytteen tutkinta rikosoikeudenkäynnissä tulee lopettaa, jos veronkorotusratkaisu tulee asian vireilläollessa lainvoimaiseksi.

Korkein oikeus totesi aluksi, että estevaikutuksen kytkeminen ratkaisun lopullisuuteen vastaisi Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan sanamuotoja, mutta siihen liittyisi kuitenkin vakavia ongelmia, sillä tällöin kielto johtaisi sattumanvaraisuuteen – koska estevaikutus määräytyisi sen mukaan kummassa menettelyssä lopulliseen ratkaisuun päädyttäisiin ensin – jota ei voida pitää yhdenvertaisuuden kannalta arvioituna hyväksyttävänä. Tulkinta mahdollistaisi sen, että samanlainen teko voisi johtaa erilaatuisiin ja -suuruisiin seurauksiin ja lopputulos olisi tällöin sattumanvarainen ja ennakoimaton ja myös laillisuusperiaatteen kannalta ongelmallinen.

Korkein oikeus jatkoi, että koska perustuslain säännökseen voidaan katsoa edellyttävän tulkintaa, että ne bis in idem -kielto ulottuu myös samanaikaisesti vireillä oleviin menettelyihin, on asiaa syytä tulkita niin, että kielto estää sekä kahdenkertaiset rangaistukset että kahdenkertaisen rikosprosessin. Korkeimman oikeuden mukaan perustuslakivaliokunnan kannanotto sekä ihmisoikeussopimuksen kysymyksessä olevaan artiklaan sisältyvä vaatimus kahdenkertaisen oikeudenkäynnin estämisestä puoltavat sitä, että ne bis in idem -kieltoa tulkittaisiin niin, että jo toisen seuraamusmenettelyn vireilläolo estäisi uuden menettelyn. Tätä näkökantaa tukee korkeimman oikeuden mukaan myös se, että rikosasian vireilläolo estää samaa asiaa koskevan uuden syytteen nostamisen.  

Tultuaan edellä esitettyyn johtopäätökseen korkeimman oikeuden tuli vielä arvioida sitä, mistä ajankohdasta alkaen samanaikaisesti vireilläoleva veronkorotusmenettely estää samaa asiaa koskevan rikossyytteen tutkinnan. Korkein oikeus totesi ensin, että koska veronkorotusmenettelyn alkamishetki on epämääräisempi kuin rikossyytteen nostamisen hetki, ei perusteltuna voida pitää sitä, että jo veronkorotukseen mahdollisesti johtavan verotusmenettelyn vireilläolo estäisi rikossyytteen vireillepanon. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että verotusmenettely voidaan katsoa ihmissoikeussopimuksessa tarkoitetuksi rikosasiaksi viimeistään, kun veronkorotus määrätään tai päätetään ettei veronkorotukseen ole perustetta.

Johtopäätöksenään korkein oikeus katsoi ensinkin, että ne bis in idem -kiellon vaikutusta ei ole perusteltua kytkeä vaiheeseen, jolloin seuraamusratkaisu tulee lopulliseksi, mutta ei myöskään hallinnollisen menettelyn vireilletuloon. Näin ollen korkein oikeus päätyi katsomaan, että syytettä samaan tekoon perustuvasta veropetosrikoksesta ei voi enää nostaa, tai asian käsittelyä jatkaa, kun veronkorotus on määrätty, tai päätetty jättää se määräämättä.

Tämän tulkintansa pohjalta korkein oikeus totesi, että A:lle määrätyt veronkorotukset estivät häntä vastaan nostetun törkeää veropetosta koskevan syytteen tutkimisen. Muilta osin korkein oikeus siirsi asian ratkaistavaksi korkeimman oikeuden viisijäsenisessä kokoonpanossa.