» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2013:93 oli kysymys rangaistuksen mittaamisesta törkeässä veropetoksessa, törkeässä kirjanpitorikoksessa sekä törkeässä työeläkevakuutusmaksupetoksesta.A, joka oli toiminut X Oy:n toimitusjohtajana sekä hallituksen puheenjohtajana ja jäsenenä oli tuomittu törkeästä veropetoksesta, törkeästä kirjanpitorikoksesta ja törkeästä työeläkevakuutusmaksupetoksesta neljän vuoden yhteiseen vankeusrangaistukseen. X Oy oli välttänyt arvonlisäveroa, ennakonpidätyksiä ja työnantajan sosiaaliturvamaksuja sekä lisäksi tuloveroja yli 800 000 euroa. Yhtiön kirjanpitoon oli kirjattu vääriä ja harhaanjohtavia tietoja yli 2 miljoonan arvosta. A oli ollut ilmoittanut yhtiön maksamia palkkoja työeläkevakuutusyhtiölle, mikä oli aiheuttanut yli 60 000 euron arvosta työeläkevakuutusmaksujen määräämättä jättämisen.
Käräjäoikeus oli tuominnut A:n yhteiseen neljän vuoden vankeusrangaistukseen, koska A:n rikollinen toiminta oli jatkunut yli neljän vuoden ajan ja vakavilla talousrikoksilla oli aiheutettu veronsaajalla ja työeläkevakuutusyhtiölle yli 800 000 euron vahingot. A:n toiminta oli lisäksi erittäin suunnitelmallista ja tekaistujen laskujen laatimiseen oli osallistunut yli 12 yhtiötä. A valitti rangaistuksen mittaamisesta. Hovioikeus katsoi, että A:lle tuomittu rangaistus oli oikeudenmukaisessa suhteessa rikosten vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä niistä ilmenevään syyllisyyteen. Hovioikeus ei näin ollut muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Arvioinnin kohteena oli täten korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, oliko A:lle tuomittua rangaistusta syytä alentaa.
Rikoslain 6 luvun 3 §:n luvun mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Lisäksi saman luvun 5-8 §:n mukaiset perusteet vaikuttavat rangaistuksen mittaamiseen. Yhteistä vankeusrangaistusta määrättäessä on otettava huomioon myös rikoslain 7 luvun säännökset. Luvun 2 §:n 1 momentin mukaan yhteistä rangaistusta määrättäessä eri rikoksista seuraavan enimmäisrangaistuksen saa ylittää, mutta rangaistus ei saa olla eri rikosten enimmäisrangaistusten yhteisaikaa pitempi. 1 momentin 3 kohdan mukaan ankarinta enimmäisrangaistusta ei myöskään saa ylittää enempää kuin kolmella vuodella, jos ankarin enimmäisrangaistus on vankeutta määräajaksi vähintään neljä vuotta. Edelleen rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Kaikista A:n syyksi luetuista rikoksista säädetty enimmäisrangaistus voi olla neljä vuotta vankeutta. Näin ollen edellä sanotun mukaan A:lle tuomittava yhteinen rangaistus voi siten olla enintään seitsemän vuotta vankeutta.
Vallitsevan oikeuskäytännön mukaan rangaistuksen määrääminen talousrikoksista on usein suhteutettu etupäässä tavoitellun hyödyn tai aiheutetun vahingon rahamääriin. Korkein oikeus katsoi, että A:n osoittama korostunut syyllisyys ja rikosten poikkeuksellisen laaja-alainen vahingollisuus edellyttivät rangaistuksen mittaamista selvästi ankarammaksi kuin jos asiaa arvioitaisiin yksinomaan rikollisilla tavoitellun hyödyn määrän ja aiheutetun vahingon perusteella. Korkein oikeus katsoi, että sovelletut eri rangaistussäännökset suojaavat eri oikeushyviä eikä näin ollen rikosten keskinäisellä yhteydessä ollut tapauksessa rangaistusta alentavaa vaikutusta. Korkein oikeus ei nähnyt siten aihetta näin ollen alentaa hovioikeuden A:lle tuomitsemaa neljän vuoden yhteistä vankeusrangaistusta.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa