» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Tapauksessa oli kyse tilanteesta, jossa A ja B oli tuomittu kihlakunnanoikeuden antamalla tuomiolla avioeroon, jota he olivat hakeneet yhteisellä hakemuksella. A oli kuitenkin valittanut avioeropäätöksestä hovioikeuteen, minkä lisäksi hän oli vaatinut kihlakunnanoikeudelle toimittamassaan hakemuksessa hänen ja B:n yhteiselämän lopettamista. Kihlakunnanoikeus oli antanut väliaikaismääräyksen yhteiselämän lopettamisesta ennen sitä, kun hovioikeus myöhemmin päätyi pysyttämään kihlakunnanoikeuden avioeropäätöksen. Tapauksessa tuli juridiselta kantilta arvioitavaksi, voitiinko määräys yhteiselämän lopettamisesta antaa tilanteessa, jossa avioero oli sanotulla tavalla tullut jo lainvoimaiseksi hovioikeuden asiassa antamalla tuomiolla.
Avioliittolain 24 §:n mukaan tuomioistuin voi puolisoiden yhteisestä tai toisen puolison hakemuksesta päättää, että se puolisoista, joka on enemmän asunnon tarpeessa, saa jäädä asumaan yhteiseen kotiin, sekä velvoittaa toisen puolison muuttamaan yhteisestä kodista. Edelleen saman pykälän 4 momentin mukaan yhteiselämän lopettamista koskeva päätös on voimassa toistaiseksi ja päätös ja velvoitus raukeavat, kun puolisoiden välillä on toimitettu omaisuuden ositus tai erottelu, kuitenkin viimeistään kahden vuoden kuluttua siitä, kun päätös on annettu.
Kihlakunnanoikeus arvioi yhteiselämän lopettamista koskenutta hakemusta siten, ettei sitä voitu hyväksyä, kun A ja B oli jo lainvoimaisesti tuomittu avioeroon. Tämän johdosta kihlakunnanoikeus hylkäsi A:n hakemuksen yhteiselämän lopettamiseen ja asumisoikeuteen liittyen.
Hovioikeus puolestaan arvioi asiaa hieman eri kantilta kuin kihlakunnanoikeus. Hovioikeus perusti ratkaisunsa edellä mainittuun avioliittolain 24 §:än, jonka esitöissä vielä mainittiin, että vaatimus yhteiselämän lopettamisesta oli mahdollista panna vireille myös avioerosta erillisenä asiana. Hovioikeuden mukaan yhteiselämän lopettamista koskeva määräys oli mahdollista antaa tässä tapauksessa avioeropäätöksen lainvoimaiseksi tulemisen jälkeenkin. Kantaansa hovioikeus perusteli ensinnäkin sillä, että määräys oli mahdollista käsitellä avioerosta erillisenä asiana. Tämän lisäksi hovioikeus katsoi, että kun viimeksi mainitussa pykälässä yhteiselämän lopettamista koskevan määräyksen oli katsottu raukeavan puolisoiden välisen omaisuuden ositukseen tai erotteluun, jotka myöskin suuntautuvat avioeron jälkeiseen aikaan, tuli myös tässä tilanteessa katsoa, ettei avioerolla ollut määräyksen antamisen kieltävää vaikutusta, kun A:n ja B:n välisen omaisuuden ositus tai erottelu eivät olleet saaneet vielä lainvoimaa.
Hovioikeus katsoi, että A oli A:n ja B:n lapsen huoltajuudesta jatkossa vastanneena osapuolena enemmän asunnon tarpeessa kuin B. Tämän lisäksi hovioikeus huomioi vielä sen, että A oli vaatinut käyttöoikeutta asuntoon ainoastaan tiettyyn määräaikaan saakka. Näin ollen hovioikeus päätyi kumoamaan kihlakunnanoikeuden päätöksen hylätä A:n hakemus, minkä lisäksi se A:n ja B:n yhteiselämän lopetettavaksi. Edelleen hovioikeus vahvisti edellä mainituilla perusteilla A:lle yksinoikeuden asua A:n ja B:n yhteisessä asunnossa A:n mainitsemaan määräaikaan saakka.
Korkein oikeus arvioi asiaa hyvin pitkälti samojen seikkojen valossa kuin hovioikeus. Korkein oikeus päätyikin edellä jo hovioikeuden ratkaisun käsittelyn yhteydessä mainittujen seikkojen nojalla hyväksymään sekä hovioikeuden tekemät ratkaisut että niiden perustelut.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa