» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
K ja V olivat yhdessä tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta kilpaa ajaen huomattavasti ylittäneet nopeusrajoituksen ja aiheuttaneet liikenneonnettomuuden. K:n kuljettama henkilöauto oli törmännyt taksiin, jonka kyydissä olleet matkustajat olivat saaneet surmansa. Surmansa saaneen matkustajan tytär H oli käräjäoikeudessa vaatinut K:n ja V:n velvoittamista yhteisvastuullisesti suorittamaan hänelle korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä 10 000 euroa korkoineen. Tapiola, jossa K:n kuljettama auto oli ollut liikennevakuutettu, ja Pohjola, jossa V:n kuljettama auto oli ollut liikennevakuutettu, olivat myöntäneet vaatimuksen perusteeltaan oikeaksi mutta paljoksuneet sitä 8 000 euroa ylittävältä osalta. Yhtiöt olivat käräjäoikeudessa suostuneet korvaamaan määrästä kumpikin puolet eli 4 000 euroa sillä perusteella, että toinen puoli korvauksesta kuuluu toisen vakuutusyhtiön maksettavaksi.
Käräjäoikeus oli katsottuaan K:n syyllistyneen matkustajana olleen H:n isän kuoleman aiheuttamiseen, velvoittanut K:n suorittamaan H:lle korvaukseksi kärsimyksestä 8 000 euroa korkoineen. Sitä vastoin, V:n osalta syyte kuolemantuottamuksesta oli hylätty eikä V:tä oltu velvoitettu suorittamaan H:lle vahingonkorvausta. Käräjäoikeus oli määrännyt, että K:n H:lle maksettava korvaus voitiin liikennevakuutuslain 12 §:n nojalla periä ainoastaan Tapiolalta.
Tapiola oli valituksessaan hovioikeuteen vaatinut, että se vapautetaan velvollisuudesta suorittaa H:lle korvausta kärsimyksestä yli 4 000 euron osalta, koska yhtiön mukaan V:n menettely oli osaksi aiheuttanut liikennevahingon. Tämän vuoksi Tapiolan vastuu oli vain puolet tuomitun korvauksen määrästä ja toinen puoli korvauksesta oli maksettava V:n ajoneuvon liikennevakuutuksesta. Tapiola vetosi siihen, että V oli törkeää piittaamattomuutta osoittavalla menettelyllään osaltaan aiheuttanut liikennevahingon ja H:n isän kuoleman. Tapiola oli myös vedonnut siihen, että V oli tämän vuoksi osaltaan vastuussa H:lle liikennevahingon johdosta suoritettavasta vahingonkorvauksesta ja että vakuutusyhtiöiden keskinäinen vastuu korvauksen suorittamisesta jakautuu vahinkoon osallisten tuottamusvastuun mukaisesti.
Liikennevakuutuslain 12 §:n mukaan korvaus liikennevakuutuksesta korvattavasta vahingosta on, jos korvausta vaaditaan moottoriajoneuvon omistajalta, kuljettajalta tai matkustajalta, tuomittava vakuutusyhtiön vastuusta voimassa olevien säännösten mukaisesti. Tuomittu korvaus saadaan periä vain asianomaiselta vakuutusyhtiöltä.
Liikennevakuutuslain 14 §:n mukaan, jos vahingonkärsineellä on saman liikennevahingon johdosta oikeus saada korvausta kahdesta tai useammasta liikennevakuutuksesta, vastaavat vakuutusyhtiöt siitä kukin omasta ja toistensa puolesta. Keskenään vakuutusyhtiöiden on otettava osaa korvauksen suorittamiseen sen mukaan kuin ilmenneeseen tuottamukseen ja muihin vahingon aiheuttaneisiin seikkoihin katsoen on kohtuullista, kuitenkin niin, että jos vahinko on johtunut yksinomaan toisen ajoneuvon puutteellisuudesta tai sen puolella olevasta tuottamuksesta sellaisten seikkojen käymättä selville toisen tai toisten ajoneuvojen osalta, korvaus jää suoritettavaksi ensiksi mainittua ajoneuvoa varten annetusta liikennevakuutuksesta.
Liikennevahingon johdosta käräjäoikeudessa olivat syytettyinä sekä K että V. Vakuutusyhtiöllä, joka katsoo toisen vakuutusyhtiön olevan myös korvausvastuussa samasta liikennevahingosta, on liikennevakuutuslain 14 §:n nojalla oikeus saada vahvistetuksi, miten korvausvastuu jakautuu niiden kesken. Jo prosessitaloudelliset syyt puoltavat sitä, että tällainen vaatimus voidaan käsitellä siinä rikosoikeudenkäynnissä, jossa ratkaistaan vakuutettujen ajoneuvojen kuljettajia vastaan ajettavat rikossyytteet ja johon ajoneuvot vakuuttaneet vakuutusyhtiöt on liikennevakuutuslain nojalla kutsuttu. Näin ollen Tapiolalla oli perusteltu oikeudellinen tarve saada vahvistetuksi se, että myös V oli tuottamuksensa perusteella vastuussa liikennevahingosta, että Pohjola oli sen vuoksi Tapiolan ohella vastuussa vahingosta ja että vastuu jaetaan vakuutusyhtiöiden kesken.
Liikennevakuutuslain 13 §:n 2 momentissa ei ole rajoitettu vakuutusyhtiön oikeutta hakea muutosta vain joihinkin mainitun lain nojalla ratkaistaviin asioihin. Muutoksenhakuoikeus koskee siten kaikkia liikennevakuutuslain nojalla tehtyjä ratkaisuja. Näin ollen Tapiolalla oli ollut oikeus hakea muutosta mainittuja vastuukysymyksiä koskevaan käräjäoikeuden ratkaisuun. Koska Tapiolan valituksessa oli ollut kysymys V:n vahingonkorvausoikeudellisesta tuottamusvastuusta, ei sillä hovioikeuden mainitsemalla seikalla, että syyte V:tä vastaan oli käräjäoikeuden tuomiolla lainvoimaisesti hylätty, ollut merkitystä Tapiolan puhevallan kannalta.
Valituksessaan hovioikeudelle Tapiola oli esittänyt vaatimuksia ainoastaan H:n osalta. Tapiola oli vaatinut, että käräjäoikeuden tuomiota olisi muutettava siten, että vakuutusyhtiö vapautetaan velvollisuudesta suorittaa korvausta H:lle enempää kuin 4 000 euroa. Valituksen perusteluissa tuotiin tosin esille, että vahingon olisi aiheuttanut osaltaan V, ja että Tapiola olisi vapautettava suorittamasta korvauksia H:lle siltä osin kuin korvauksia olisi suoritettava V:n auton liikennevakuutuksen perusteella. Tapiola ei kuitenkaan ollut hovioikeudessa, kuten ei myöskään toissijaisessa vaatimuksessaan KKO:ssa, vaatinut, että asiassa vahvistettaisiin V:n tai Pohjolan vastuu H:n kärsimästä vahingosta.
Tapiola ei ollut kiistänyt, etteikö K:nkin auton liikennevakuutuksesta olisi liikennevahingon johdosta suoritettava korvausta H:lle. H:lle liikennevahingosta tulevan korvauksen kokonaismäärää 8 000 euroa Tapiola ei ollut kiistänyt. Liikennevakuutuslain säännösten nojalla H:lla oli oikeus saada Tapiolalta korvaus koko vahingosta riippumatta siitä, miten korvausvastuu mahdollisesti jakaantuu Tapiolan ja Pohjolan kesken. Tapiolan hovioikeudelle tekemä valitus ei mainitusta syystä ollut voinut johtaa siihen, että yhtiö olisi osaksikaan vapautettu korvausvelvollisuudesta H:hon nähden. Muihin asianosaisiin kohdistuvia muutosvaatimuksia Tapiola ei ollut valituksissaan esittänyt. Koska Tapiolan esittämät muutosvaatimukset eivät näin ollen voineet menestyä hovioikeudessa, asian palauttamiseen hovioikeuteen ei ole perusteita.
Tapiolan KKO:ssa esittämät toissijaiset, H:hon kohdistetut vaatimukset olivat samat kuin valituksessa hovioikeudelle esitetyt vaatimukset. Edellä mainituilla perusteilla niitä ei voitu myöskään täällä esitettyinä hyväksyä.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa