» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Henkilö A, joka oli syntynyt avioliiton ulkopuolella, sai tietää vuonna 1982, että henkilö B oli hänen isänsä. Isyyslaki tuli voimaan vuonna 1962 ja sen viiden vuoden määräaika isyyden vahvistamiskanteille oli jo päättynyt. B oli kuollut ja vuonna 2009 A vaati kanteessa B:n isyyden vahvistamista. DNA-testin mukaan isyys oli vahvistettu 99,8 prosentin todennäköisyydellä.
Käräjäoikeudessa A ilmoitti, vaikka B:n elatusvelvollisuus A:ta kohtaan oli vuonna 1963 vahvistettu, B ei ollut missään vaiheessa halunnut tunnustaa isyyttään. Kun B oli kuollut, hänen oikeudenomistajansa olivat suostuneet isyyden selvittämiseen. A:n mukaan isyyskanteen kanneaika oli vastoin perustuslakia ja lapsen oikeuksia koskevaa yleissopimusta. Lisäksi A:n äiti oli aiemmin yrittänyt selvittää isyyttä, mutta lastenvalvoja ei ollut suostunut tekemään sitä. Käräjäoikeuden mukaan asiassa oli osoitettu että B oli A:n isä ja että A oli saanut tietää isänsä henkilöllisyyden vuonna 1982 ollessaan 20-vuotias. Kanteen hän nosti 27-vuotiaana. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen liian myöhään nostettuna.
Hovoikeudessa A vaati käräjäoikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hyväksymistä. B:n oikeudenomistajat vaativat kanteen hylkäämistä. Hovioikeus totesi perustuslakia ja Euroopan ihmisoikeussopimusta arvioituaan, että isyyslain voimaanpanolain mukainen määräaika voitiin jättää soveltamatta, jos lapsen asemassa olevalla henkilöllä ei ollut ollut todellista mahdollisuutta selvittää isänsä henkilöllisyyttä määräajan kuluessa.
Hovioikeus katsoi, ettei A:lla ollut ollut todellista mahdollisuutta nostaa isyyskannetta määräajan kuluessa. Hän oli lisäksi ollut suurimman osan kanneajasta alaikäinen. Koska A kuitenkin nosti kanteen vasta vuonna 2009 B:n kuoleman jälkeen, vaikka isyys oli ollut hänen tiedossaan vuodesta 1982, hovioikeus katsoi, ettei isyyskannetta ollut nostettu kohtuullisessa ajassa.
Korkein oikeus arvioi sitä, oliko kanne isyyden vahvistamiseksi nostettu liian myöhään sekä sitä, estääkö kanneajan päättyminen tai B:n kuolema isyyden vahvistamisen.
KKO on todennut, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattuun yksityiselämän suojaan kuuluu yksilön oikeus saada tietää biologiset vanhempansa samoin kuin oikeus saada oikeudellinen suhde heihin vahvistetuksi oikeudenkäynnissä. Jokaisen yksityiselämä on myös Suomen perustuslain 10 §:n mukaan turvattu, ja tuomioistuimen on perustuslain 106 §:n mukaan annettava etusija perustuslain säännökselle, jos lain säännöksen soveltaminen käsiteltävänä olevassa asiassa olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Korkein oikeus totesi, että tilanteessa, jossa isyyden vahvistamista koskeva asia on tullut vireille vasta määräajan jälkeen, on ensin ratkaistava, voidaanko kanneaikasäännöstä soveltaa.
A oli perustellut kannettaan sillä, että hänellä on tarve saada biologinen alkuperänsä selvitetyksi, samoin kuin isäsuhteensa vahvistetuksi, eikä hänellä ole ollut mahdollisuutta ajaa kannetta määräajassa. A:n mukaan asia oli ollut B:lle vaikea tämän perheestä johtuen. B:n oikeudenomistajien mukaan A:lla ja B:llä ei ollut tosiasiallista perheyhteyttä ja kanne johtui osittain A:n mahdollisuudesta B:n perintöön.
Korkeimman oikeuden mukaan A:lta ei ole käytännössä voitu hänen ikänsä huomioon ottaen edellyttää, että hän olisi kanneajan puitteissa ehtinyt selvittää isänsä henkilöllisyyden ja nostaa isyyskanteen, joten hänellä ei ole ollut todellista mahdollisuutta kanteen ajamiseen määräajassa. Osittain ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön perustuen KKO totesi, ettei kanteen myöhäiselle nostamiselle sinänsä voinut antaa ratkaisevaa merkitystä, kuten hovioikeus oli tehnyt. Edelleen arvioitiin, että mikäli lapsi ei ole kanneaikana voinut itsestään riippumattomista syistä saattaa isyyskysymystä tuomioistuimen tutkittavaksi, kanneoikeuden epääminen edellyttää, että kyseisessä tapauksessa osoitetaan erittäin painavia tosiasiallisia väitetyn isän tai muiden henkilöiden oikeuksiin liittyviä vastasyitä. Perintöoikeudesta KKO totesi, ettei isyyden vahvistaminen sinänsä turvaa oikeutta periä tai päästä perillisasemaan.
Korkein oikeus totesi, että A:n isyyskanteen hylkääminen liian myöhään nostettuna olisi ilmeisessä ristiriidassa yksityiselämän suojaa koskevan perustuslain 10 §:n kanssa. Säännöstä ei voida siten soveltaa. Säännöstä ei myöskään voitu soveltaa sen perusteella, että A oli nostanut kanteen verrattain myöhään vuonna 2009.
Korkein oikeus vahvisti, että B on A:n isä.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa