» Lakipuhelin neuvoo - Soita 0600 12 450 »
Ratkaisussa KKO:2015:34 kyse oli siitä, että rekisteröidyn urheiluseurayhdistys A:n jalkapallojaoston 16 joukkueesta 13 oli siirtynyt kokonaisuudessaan uuteen rekisteröityyn urheiluseurayhdistykseen B:hen, johon oli siirtynyt myös osa yhden joukkueen pelaajista. Ennen siirtymistään kymmenellä joukkueella oli ollut omaan toimintaansa tarkoitettuja rahavaroja joukkuekohtaisilla A:n nimissä olleilla pankkitileillä.
B nosti käräjäoikeudessa kanteen, jossa vaati siirtyneiden joukkueiden pankkitileillä olevia rahavaroja luovutettavaksi sille. Niin käräjäoikeus kuin hovioikeuskin hyväksyivät B:n kanteen.
A:lle myönnettiin kuitenkin korkeimmasta oikeudesta rajoitettu valituslupa koskemaan kysymystä siitä, oliko B:llä oikeus kanteessa tarkoitettuihin rahavaroihin.
Kysymyksessä olevat varat olivat olleet kullekin joukkueelle avatuilla erillisillä pankkitileillä, jotka olivat sisältyneet A:n tilinpäätökseen. Varat olivat syntyneet joukkueiden pelaajien vanhemmilta kerätyistä maksuista, näiden tekemällä talkoo- ja muulla työllä hankituista tuloista sekä siirtyneen aikuisjoukkueen osalta pelaajien itse keräämistä varoista. Kullakin joukkueella on myös ollut oma valittu rahastonhoitajansa, jolla on ollut tilinkäyttöoikeudet joukkueiden tileihin.
A:n ja B:n kokouksessa A oli kieltäytynyt luovuttamasta varoja B:lle joukkueiden siirtymisen yhteydessä yhdistyslakiin vedoten.
A:n perusti näkemyksensä - jonka mukaan varat kuuluivat sille - muun muassa sille, että B:n olivat perustaneet sen entiset jäsenet, eikä yhdistyksen jäsenellä ollut oikeutta yhdistyksen varoihin yhdistyksestä erotessaan, sekä sille, että varat olivat A:n nimissä olleilla tileillä, varat oli merkitty seuran tilinpäätökseen ja ulosmittaustilanteessa ne olisi ulosmitattu A:n varallisuutena. A:n mukaan myös se, että rekisteröidyn yhdistyksen rekisteröimättömällä toimintayksiköllä olisi vallinnassaan erillisvarallisuutta, vaatisi sopimista siitä, että varat jäävät lopullisesti kyseiselle toimintayksikölle. Lisäksi A perusteli näkemystään sillä, että joukkueet olivat kiinteä osa seuran organisaatiota, eikä niillä ollut itsenäistä asemaa Suomen Palloliitossa ja sillä, että joukkueet olivat saaneet A:lta hyötyä sen järjestämistä infrastruktuurista ja palveluista, ja varoilla oli siten tuettu koko seuran toimintaa.
B:n mukaan varat taas olivat siirtyneiden joukkueiden erillisvaroja, jotka eivät kuuluneet A:lle tai sen jalkapallojaostolle ja kyse oli joukkueiden omin toimin keräämistä varoista, jotka oli tarkoitettu käytettäväksi yksittäisten joukkueiden tarpeisiin.
Korkeimman oikeuden mukaan asiassa oli arvioitavana se, ovatko A:sta siirtyneet joukkueet olleet sellaisia toimintayksiköitä, että B:llä voi olla A:ta parempi oikeus kanteessa tarkoitettuihin joukkueiden tileillä olleisiin varoihin. Vaikka B:hen siirtyneet joukkueet eivät ole oikeuskelpoisia yhdistyslain esitöiden ja oikeuskirjallisuuden perusteella voidaan katsoa, että oikeuskelpoisuutta vailla olevalla rekisteröidyn yhdistyksen toimintayksikölläkin voi olla vallinnassaan omaisuutta, joka on käytettävä sanotun yhteenliittymän tarkoituksen edistämiseen.
Arvioitaessa sitä, voidaanko kyseessäolevia joukkueita pitää sellaisina toimintayksiköinä, jotka voivat vallita omaisuutta huomioon tuli korkeimman oikeuden mukaan ottaa se, kuinka pysyvästä toimintayksiköstä on kyse, kuinka vakiintuneet toimintamuodot sillä on sekä erityisesti se, missä määrin toimintayksiköllä on yhdistyksen sääntöjen tai yhdistyksessä noudatetun käytännön mukaan ollut oikeus määrätä käytössään olleista varoista. Lisäksi merkitystä on sillä, jatkaako toimintayksikkö sitä toimintaansa, jota varten varat oli hankittu.
Korkein oikeus katsoi, että kyseiset varat koostuivat joukkueiden pelaajilta ja vanhemmilta kerätyistä maksuista sekä näiden talkoo- ja muulla työllä hankkimista tuloista ja niillä oli ollut tarkoitus kattaa joukkueiden toiminnasta niille aiheutuneita kuluja, eli ne olivat selvästi tarkoitettu joukkueiden omiin tarpeisiin. Joukkueiden toiminta suhteessa seuraan oli myös erityisesti varojen hankinnan ja käytön suhteen ollut varsin itsenäistä, vaikka sarjatoimintaan osallistuminen olikin edellyttänyt seuran myötävaikutusta.
Mistään ei myöskään korkeimman oikeuden mukaan ollut ilmennyt, että varojen käytöstä olisi päättänyt tai voinut päättää joku muu kuin kyseinen joukkue tai sen vastuuhenkilö tai että tarkoituskaan olisi ollut että seura voisi tarvittaessa käyttää varat muuhun tarkoitukseen kuin mihin ne oli luovutettu. Tätä näkökantaa korkein oikeus katsoi tukevan myös se, että A:n johtokunnan kokouksessakin todettiin aluksi, että joukkueiden varat siirtyisivät B:lle, vaikkei näin lopulta tapahtunutkaan.
Korkeimman oikeuden katsoi, että ellei seura säännöillään tai päätöksillään määrää siitä, miten joukkueiden varojen hankinta, käyttö ja vallinta järjestetään, tulee noudattaa sellaista käytäntöä, jonka seura on sallinut. A:ssa käytäntö oli muodostunut sellaiseksi, että joukkueet ovat voineet itsenäisesti päättää joukkueiden omiin tarpeisiin kerättyjen varojen käyttämisestä. Tällä perusteella joukkueilla oli katsottava olevan A:ta parempi oikeus kanteessa tarkoitettuihin varoihin.
Yksi joukkueista ei kuitenkaan siirtynyt B:hen sellaisenaan, sillä merkittävä osa sen pelaajista jäi A:han. Tässä tapauksessa joukkueen varoja ei enää voitu käyttää siihen yhteiseen tarkoitukseen jota varten ne oli kerätty, joten B:llä ei tämän joukkueen osalta ollut parempaa oikeutta varoihin.
Aiheeseen liittyvät tapaukset
Selaa lakitietoa